Iloiset ja mukavat nuoret

 
Olen tehnyt viime vuosien aikana nuoren seurakunnan nettisivuille melkein 300 Viikon persoona -haastattelua, jossa tavalliset pirkkalalaiset nuoret ovat esittäytyneet.

Otos on niin suuri, että sen pohjalta voi jo tehdä johtopäätöksiä.

Ensinnäkään ei ole mitään perää sellaisessa luulossa, että puolet nuorista olisi masentuneita ja tuntisi itsensä ahdistuneiksi. Päinvastoin melkein poikkeuksetta nuoret kuvailevat omia luonteenpiirteitään laatusanoilla "iloinen" ja "mukava". Usein tähän itsearviointiin liittyy myös sana "huumorintajuinen".

Yhtä perätöntä on se, että nuorten ja vanhempien välit olisivat välttämättä huonot. Melkein kaikki mainitsevat elämän tärkeimmiksi asioiksi "perheen" ja "kaverit". Useista vastauksista paljastuu jollain muulla tavoin, että vanhempia arvostetaan.

Ei kannata kysellä poliisilta ihmisten rehellisyydestä, koska heille kerääntyvät ongelmatapaukset. Samoista syistä nuorten asiat yleensä eivät näy oikeissa mitoissaan, jos haastattelee nuorisoasemien työntekijöitä.
 

Lautasia laskiessa

 
Joulupöytää kattaessa kannattaa laskea lautaset. Jos niitä on yhtä
paljon kuin edellisenä vuonna eikä yhtäkään tarvitse korvata
kynttilällä, kaikkihan on oikeastaan hyvin.

Eikös vain?
 

Lantrattu suureen määrään vettä

 
Joulunvietosta ollaan tekemässä yleisinhimillinen hyvän tahdon juhla, josta kristillisyys liuotetaan pois.

Entistä useammin huomaan olevani tilaisuuksissa, jotka maistuvat joltain yleismakealta. Mehu on lantrattu niin suureen määrään vettä, ettei enää tiedä, onko se tehty puolukkaan vai omenaan.

Entäpä jos sisäsiisteinä pidetyt, suvaitsemaan oppineet peruskristityt ryhtyvät kapinaan ja kieltäytyvät näistä yhteisjuhlista, koska myös vaientaminen ja pois jättäminen on maailmankatsomuksellinen kannanotto?

Esimerkiksi Sofi Oksasen romaani Puhdistus voisi johdatella lukijansa virolaiseen historiaan, jossa julkinen yhtenäisyys luotiin pakottamalla ihmiset olemaan hiljaa.

Ateistit pitäkööt vapautensa ja islamilaiset ramadaninsa, mutta ei sen tarvitse tapahtua meikäläisten vaikenemisen hinnalla. Siksi ei olisi paljon vaadittu, että joulujuhlissa saisi sanoa jotain siitä, kenen synttäreitä tässä sentään aika moni viettää.
 

En tunne juuri ketään kiinnostavaa

 
Google on kertonut, mitä sen sivuilta eniten haetaan.
 
Suomalaisten nimien kärki on seuraava: 1) Johanna Tukiainen 2) Rakel Liekki 3) Duudsonit 4) Martina Aitolehti 5) Jussi Halla-aho 6) Ilkka Kanerva 7) Satu Tuomisto 8) Marika Fingerroos 9) Susanna Sievinen 10) Ismo Laitela.
 
Näistä tiedän Ilkka Kanervan ammoisilta ajoilta. Kerran katselin Duudsoneita telkkarista kymmenen minuuttia. Tiedän, että Satu Tuomisto on missi ja että Susanna Sievinen on ollut naimisissa uimarin kanssa. Marika Fingerroos on missialan ihminen tai sitten hän on joku salarakas.
 
Viidestä muusta minulla ei ole aavistustakaan.
 
Olenkohan syntynyt väärään maailmaan? Mitä ihmettä minä täällä teen?
 

Sitoutuminen kerran tehtyihin virheisiin

 
Helsingin yliopiston vararehtori Hannele Niemi on esittänyt Keskisuomalaisessa, että kukin opiskelija saisi opinto-oikeuden vain yhteen tutkintoon.

Missä ovat viisaat ihmiset? Jos itse ei ymmärrä elämää, voisi ajatustaan testata edes parilla kolmella tuttavallaan. Luulisi jonkun osaavan sanoa jotain.

Niemen ehdotuksen toteutuessa voitaisiin kieltää myös avioerot ja varsinkin uudelleen avioituminen. Miksei samalla kiellettäisi myös asunnon ja työpaikan vaihto?

Samaa tietä menisi myös äänestäminen. Ei muuta kuin kerran rekisteröitäisiin yhden puolueen ehdokkaaksi, ja sillä sitten mentäisiin koko ikä.

Huonosti ovat sen kansan asiat, jonka nuorison pitää sitoutua kerran tehtyihin virheisiin.
 

Tyrannille iloa

 
Jaakko Löytty laulaa, että "oikeus on meillä kaikilla nähdä sateenkaaren värisiä unia". Antaas katsella kuinka kauan.

Japanilainen tutkijaryhmä kertoo luoneensa teknologian, jonka avulla voidaan nähdä mitä ihmisten pään sisällä liikkuu. Teknologia mahdollistaa unien näyttämisen tietokoneruudulla. Menetelmä perustuu siihen, että verkkokalvon tunnistama kuva kääntyy elektronisiksi signaaleiksi, jotka siirtyvät aivojen näkökuorialueelle. Tutkijaryhmän on nyt onnistunut napata nämä signaalit.

Useimmat omat uneni ovat moraalisesti epäilyttäviä, juoneltaan hävettävän sekavia ja taiteelliselta arvoltaan olemattomia. Harvoihin muistamisen arvoisiin en tarvitse japanilaisten keksintöjä.

Paikannusjärjestelmiin yhdistettynä uusi tekniikka voi olla kova ase tyrannin käsissä. Ehkäpä tulevaisuuden koulukuraattorit ihastuisivat siitä. Lopultakin tiedettäisiin, mitä nuoren päässä liikkuu.
 

Mahdoton ehdotus

 
Formuloihin ollaan suunnittelemassa sääntöä, että kaikissa autoissa on samanlainen moottori. Mitäpä jos seuraaviin Linnan juhliin määrättäisiin kaikille samanlainen iltapuku?

Enää ei voisi kohauttaa vaatteillaan, joista ei tiedä mitä ne ovat (ellei katso lintukirjasta). Tullakseen huomatuksi olisi sanottava jotain viisasta tai osattava jotain.

Tiedän, että ehdotukseni on mahdottomuudessaan typerä. Ei mene läpi. Siinä mielessä siitä ei kannata edes keskustella.

Sen sijaan voisi miettiä, miksi se on niin mahdoton. Mistä syystä tärkeintä on se, miltä näyttää?
 

Pönötys, mitalit ja marssit

 
Suomalaisessa juhlakalenterissa minulla on kaksi ongelmapäivää.

Ensimmäinen ongelma on vappu. Lapsena ilmapallot olivat kivoja, ja nuorena vappu oli hyvä aika lähteä kavereiden kanssa ulos. Vanhempana ei ole löytynyt korvaavaa sisältöä. Tietysti olisi ryyppääminen, mutta se ei kiinnosta.

Toinen ongelma on itsenäisyyspäivä. Suomi on ainoa maa, jossa voin kuvitella asuvani ja eläväni. Alueellisesta maanpakolaisuudesta ehkä selviytyisin, rampana tosin, mutta ilman suomen kieltä en voisi lainkaan elää. Sen mukana menisi kaikki elämisen arvoinen.

Itsenäisyyspäivän kaikki juhlimisen muodot ovat kuitenkin vieraita. En pidä pönöttämisestä, mitaleista, marssimisesta enkä iltapukujen katselemisesta.

Jäljelle jää enintään kynttilän sytyttäminen. Meidän huushollissamme ei vain ole sellaista ikkunalautaa, jonne kynttilänsä asettaisi.

En osaa tehdä mitään. Toivon, että alkaisi tavallinen suomalainen arki, jossa voisin taas olla mukana.
 

Ajan ja tilan puutteessa katoaa ajattelu

 
Olin katsomassa elämäni ensimmäisen futsalpelin. Sehän on se sisällä enimmälti jalkapallon säännöillä pelattava laji, jossa on maalivahdin lisäksi neljä kenttäpelaajaa.

Kyllä sitä katseli, varsinkin kun oli tuttuja kavereita kentällä. Oli vauhtia, paljon tilanteita ja maaleja. Toiminta muistutti jollain tavoin jääkiekkoa.

Lajia on muokattu oikeasta jalkapallosta kiihkeärytmisen kaupungin suuntaan. Kaikki turha aika ja tila on otettu pois. Taukoja ei lasketa peliaikaan, eikä pelaajilla ole aikaa tuumailla eikä odotella.

Toimintaa siitä tulee, mutta filosofinen ulottuvuus ja ajattelu katoavat. On vain pakko juosta koko ajan. Olo on kuin Mannerheimintiellä.
 

Ystävinä erottu... just joo

 
Erosta kerrottuaan kovin monet lieventävät uutista sanoilla: "Mutta ystävinä me on erottu."

Olen ihmetellyt, mitä hurskasta tuossa ystävinä eroamisessa on.

Tietysti on hyvä, että lapsen vanhemmat kykenevät sopimaan lasten tapaamisista asiallisesti. Ymmärrän senkin, että joku eroaa alkoholisoituneesta puolisostaan surumielin, vain sen takia ettei kykene jakamaan kahden ihmisen ja viinan kolmiodraamaa.

Mutta muuten.

Miten ystävien ero voisi olla kauniimpi kuin vihamiesten ero? Eikö päinvastoin?

Tohdin epäillä, että todella rakastamastaan voi irtaantua vain vihalla. Jos parhaina ystävinä erotaan, sopii kysyä onko koskaan rakastettu.