Hindulainen solmu

On muodikasta sanoa, että kaikki uskonnot ovat samanarvoisia teitä saman Jumalan tai jumaluuden luo. Maailman suurista uskonnoista ennen muuta hindulaisuus kannattaa tällaista maailmankatsomusten tasapeliä.

Lännen suuret uskonnot kristinusko, islam ja juutalaisuus ovat puolestaan yhtä mieltä siitä, että kaikki tiet eivät voi olla yhtä hyviä. Niiden mukaan tuloksesta voidaan sanoa ainakin sen verran, että tasapeli se ei ole.

Seuraa välttämätön päätelmä: jos sanoo, että kaikki uskonnot ovat yhtä oikeassa, asettuu hindulaisuuden kannalle lännen uskontoja vastaan ja kumoaa oman väitteensä.

Vanhemmat eivät ehkä olekaan niin tärkeitä

Eräs käymäni Facebook-keskustelu liittyy tuoreeseen Jukka Laajarinteen uuteen kirjaan Leikkiminen kielletty. Se sai minut kaivamaan esiin yhdentoista vuoden takaisen, mielestäni täysin ajankohtaisen kirja-arvosteluni, joka on julkaistu Tampereen hiippakunnan lehdessä. Teen blogini linjassa poikkeuksen ja kierrätän vanhan jutun tässä. Teksti on blogiin sopimattoman pitkä, mutta menköön nyt.

Kirja ylimainostetusta vanhemmuudesta

Suomessa on viime vuosina toisteltu ajatusta, että lapsella pitää olla rajat. Aluksi tällaisen unohdetun itsestäänselvyyden esille tuominen osoitti tuoretta ajattelua, mutta sittemmin ajatukseen on jotenkin juututtu ja se on alkanut kuulostaa tyhjältä loitsulta. Ei ole ymmärretty, että arkipäivän elämässä on enemmänkin kyse siitä, mistä rajoja vedetään, kuin siitä, onko niitä ylipäänsä olemassa. Yleisluonteinen hokema sääntöjen välttämättömyydestä ei vastaa näihin rajanveto-ongelmiin, eivät myöskään sen muunnelmat "kasvatusvastuu kuuluu ennen muuta vanhemmille" ja "kaikki alkaa kotoa".

"Se minkä kaikki näkevät on tavallisesti jo ohi", sanoi kirjailija Marianne Alopaeus.

Paikoilleen juuttunut keskustelu tarvitsisi ratkaisevaa tuuletusta. Sitä voisi tuoda Judith Rich Harrisin kirja Kasvatuksen myytti, jota Helsingin Sanomat on käsitellyt tiedepalstallaan kokonaisen sivun verran.

Judith Rich Harris on Yhdysvalloissa laajaa huomiota herättänyt psykologi, joka on tullut julkisuuteen yliopistomaailman ulkopuolelta. Hän on noussut kritisoimaan vallitsevaa kasvatusoptimismia, jonka mukaan lapset ovat vain vanhempiensa kasvatustyön tuloksia: huonosti kasvatetut ovat huonoja ihmisiä ja hyvin kasvatetut hyviä.

Vanhemmat vaikuttavat vähemmän kuin on luultu

Harrisin mukaan vanhempien pedagogiset ratkaisut vaikuttavat lapsiin paljon vähemmän kuin yleensä on luultu. Jo omia lapsia tarkkailemalla Harris on havainnut, että samassa sisarussarjassa kasvaa hämmästyttävän erilaisia ihmisiä, vaikka kaiken järjen mukaan yhteisten kasvatusperiaatteiden pitäisi tuottaa suunnilleen samanlaisia lapsia. Perheen molemmille lapsille luetaan iltasatuja. Toisesta tulee lukutoukka, mutta toinen haluaa pelata jääkiekkoa.

Harris kirjoittaa ihmetelleensä myös siitä, miksi kotiopettajien kanssa kasvaneista ja varhain sisäoppilaitoksiin siirtyneistä englantilaispojista kasvaa isiensä kaltaisia herrasmiehiä, vaikka he eivät ole isäänsä juuri nähneet. Harris päättelee, että englantilaiset gentlemannit oppivat isiensä kulttuurin jostain muualta kuin kotoa.

Käytännön havaintojen tueksi Harris tuo esille paljon tutkimustuloksia. On hätkähdyttävää lukea siitä, kuinka kaksostutkimusten mukaan samassa kodissa kasvaneet identtiset kaksoset eivät ole samanlaisempia kuin eri kodeissa kasvaneet. Tässä on kotikasvatuksen merkitykseen uskovilla ihmisillä selittämistä.

Harrisin oman teorian mukaan vanhemmat antavat lapsilleen geenit ja valitsevat heille asuinympäristön, mutta sen enempää valtaa heillä ei olekaan. Lasten vertaisryhmä eli kaveripiiri viime kädessä vastaa sosiaalistumisesta. Vanhemmat voivat vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu kodin sisällä, mutta pihaportin ulkopuolella ratkaisevat asuinympäristön asenteet. Jos vanhempien kasvatusperiaatteet toteutuvat lapsissa, kyse ei ole niinkään vanhempien pedagogisista taidoista vaan siitä, että lapset sattuvat elämään asuinympäristössä, joka on samoilla linjoilla kotikasvatuksen kanssa.

Niinpä siirtolaisvanhemmat voivat siirtää omat periaatteensa seuraavaan sukupolveen vain eristäytymällä omaksi ryhmäksi. Integroituminen uuteen yhteiskuntaan aiheuttaa välttämättä sen, että lapset omaksuvat kodin ulkopuoliset mallit. Juuri näinhän olemme kuulleet Suomeen muuttaneiden siirtolaisvanhempien valittaneen: lapset eivät ole vanhempiensa otteessa, koska näillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mitä kodin ulkopuolella tapahtuu.

Poikkeuksellisen tärkeä kirja

Harris sanoo, että on tietysti surullista, jos vanhempien ja lasten välit ovat huonot, mutta tämän enempää harmia suhteiden huonoudesta ei ole. Elämässä selviytymisen kannalta on merkittävää vain se, selviytyykö lapsi oman ikäryhmänsä keskellä. Vaikka lapsi olisi kuinka hyväksytty omien vanhempiensa silmissä, se ei vielä tee hänestä kaveripiirin suosikkia, ja juuri vertaisryhmässä menestyminen on tärkeää. Tämän ajatuksen Harris perustelee vankoilla tutkimusesimerkeillä.

Toisaalta juuri Harrisin esillä pitämä asuinympäristön vaikutus voi antaa aihetta suomalaiseen kritiikkiin. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa asuinalueet ja koulut ovat olennaisesti sekakoosteisempia kuin Amerikassa, niin että tietty asuinympäristö ei välttämättä määrää kaveripiiriä.

Asuinympäristö on varmasti tärkeä, niin kuin Harris sanoo, mutta selvitettäväksi jää kysymys, miksi joku toinen lapsi valitsee saman pihan lapsista kavereikseen jääkiekkoilijat, joku toinen tietokonenörtit. Voisivatko vanhemmat kotikasvatuksellaan vaikuttaa tähän kavereiden valintaan? Jos tämä on mahdollista, Harrisin muuten pätevästi perusteltua teoriaa ei voi suoraan siirtää Amerikasta Suomeen.

Jatkopohdiskelua ansaitsisi myös se, kuinka paljon ihminen perii arvoja vanhemmiltaan ja kuinka paljon nämä arvot vaikuttavat ihmisen myöhäisvuosien käyttäytymiseen; onhan monella ihmisellä tunne siitä, että iän myötä alkaa muistuttaa entistä enemmän omia vanhempiaan. Nuoruusiässä hyvät arvot eivät paljon auta, jos kaveripiirin paine vain on kyllin vahva. Siitä huolimatta voisi ajatella, että lopullisen itsenäistymisen mukana ihminen tarttuisi aikuisiällä uudestaan kotona opittuihin hyviin asioihin.

Esimerkiksi Juha Kauppisen väitöskirja antaa viitteitä siihen, että uskonnon alueella tällainen kehitys voisi toteutua.

Kaikkiin kysymyksiin Harrisin kirja ei vastaa, niin kuin hyvät kirjat eivät yleensäkään vastaa. Siitä huolimatta Judith Rich Harris pakottaa tarkistamaan käsityksiä, jos on luottanut kasvatuksen mahtiin siihen tapaan kuin Harris tätä uskoa kuvaa: "Lapset syntyvät erilaisina, mutta mitä siitä. Pannaan heidät tähän mainioon koneeseen - tulkaa vain rohkeasti lähemmäksi - ja lisätään patentoitu erikoissekoituksemme rakkautta, rajoja, aikalisiä ja kehittäviä leluja."

Kirjalla on merkitystä myös sikäli, että se vähentää vanhempien tarpeetonta syyllisyyttä. Se muistuttaa siitä, että jokainen narkomaani ei välttämättä ole vanhempiensa hylkäämä tai huonosti kasvattama.

Kasvatuksesta ei kannata juuri nyt sanoa mitään ennen kuin on lukenut Harrisin kirjan, innostunut hänestä tai väittänyt kiivaasti vastaan. Kasvatuskeskustelun alueella tuskin on viime vuosina ilmestynyt tämän haastavampaa teosta.

Kuolleelle lapselle ei ole sanaa

Puolisonsa menettänyt ihminen on leski ja vanhempansa menettänyt lapsi on orpo, mutta lapsensa menettäneille vanhemmille ei ole olemassa sanaa. Tutkija Harri Koskela on ehdottanut, että heitä alettaisiin kutsua uudissanalla "varpo", joka on rakennettu vanhempi ja orpo-sanoista.

En tiedä, mitä ajattelisin ehdotuksesta. Joskus uuden sanan keksiminen auttaa ihmisiä ymmärtämään elämää, mutta toisaalta sanan puuttumiselle voi olla salainen syynsä, joka keksitään vasta sitten, kun uusi sana on peruuttamattomasti karannut maailmalle.

Palomiesten slangista tehdystä tutkimuksessa selvisi, että palomiehillä on omat sanansa kaikille yleisille onnettomuustapauksille, joiden kanssa he ovat joutuneet tekemisiin. On eri sanat itsemurhan tehneelle ja sitä vain yrittäneelle. Kuollut lapsi on poikkeus. Sille ei ole lainkaan sanaa.

Vuosia sitten muistan olleeni järjestämässä hautajaisia, jossa vanhemmat olivat saattelemassa omaa lastaan. Keskustelumme aikana vanhemmat kysyivät, missä heidän kuului olla tietyssä toimituksen vaiheessa.

Vastasin heille asiallisesti, mutta ajatuskuplassani luki: "Ei kuulkaa missään. Kenenkään ei kuulu olla siellä, missä te nyt joudutte olemaan."

Neljänkympin bileissä

Toissailtana olin mukana, kun kotikylämme vuonna 1971 syntyneet nuoret pitivät eräänlaista luokkakokousta talolla, jossa he olivat aikanaan viettäneet discoiltoja. Samalla kyse oli eräänlaisista nelikymppisjuhlista.

Olin luvannut pitää juhlapuheen. Eihän siitä oikein juhlapuhetta tullut, mutta jotain kuitenkin jutustelin. Muistelin vanhoja ja kerroin ajatuksiani nykynuorista. Sanoin, että he ovat kiltimpiä kuin aikanaan heidän 1971 syntyneet vanhempansa. Jotakuta se taisi yllättää.

Yritin olla myös hieman hilpeä, vaikka se on minulle aina hieman työlästä, ellei kyseessä ole tilannekomiikka.

Liian vakava tuollaisissa juhlissa ei saa olla, koska niissä ihmiset perustellustikin haluavat unohtaa murheensa. Niitä ihmisillä on yllin kyllin, eikä niitä tarvitse ajatella koko ajan ja joka ilta.

Sen vuoksi jätin sanomatta jotain oleellista 40 ikävuoden rajasta. Jos olisin kaiken ajattelemani lausunut ääneen, olisin sanonut, että seuraava vuosikymmen kuluu vielä nopeammin kuin edellinen, joka sekin oli ripeämpi kuin vuodet 20 - 30.

Neljästäkympistä alkava vuosikymmen on viimeinen, jonka aikana ihminen voi vielä leikkiä tietämätöntä psalmin sanoista: "Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, joka vielä aamulla viheriöi mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois." Vielä on perusteltua toivoa, että kylän koko ikäluokka voisi viettää viisikymppisiä yhdessä. Seuraavan vuosikymmenen aikana joku jo jättää matkansa kesken.

Eskimon turkki ahdistaa viidakossa

Tiistaina 6. syyyskuuta kirjoittamani teksti näyttää herättäneen sen verran keskustelua, että nostin kommenttini blogitekstiksi:

Olen ajatellut, että uskoa on aina sovellettava siihen ympäristöön, missä eletään. Afrikkalaiseen maailmaan ei kannata tuoda suomalaisia kyläkinkereitä, eivätkä Harlemin mustien rummut toimi suomalaisissa kirkonmenoissa muutoin kuin tilapäisenä eksotiikkana.

Jonkin maailmankolkan hyvä voi olla toisen maailmankolkan huono. Se turkki mikä eskimoa talvella lämmittää, tekee viidakon asukkaalle puettuna elämästä mahdottoman.

Tässä minun länsimaisessa 2000-luvun ympäristössäni elämää katsotaan luonnontieteellisin silmin. Maassa kieriskelevä ja suustaan vaahtoa purskuttava ihminen ei ole riivaajahengen vallassa niin kuin hänet Uuden testamentin aikana ymmärrettiin. Sen sijaan hänellä on epileptinen kohtaus, johon saa apteekista lääkkeitä.

Jotta usko olisi minun kaltaiselleni ihmiselle mitenkään mahdollinen, sitä on sovellettava tähän maailmaan missä elän. En voi omaksua kristinuskon amerikkalaista enkä afrikkalaista muotoa, mutten myöskään sellaisenaan ensimmäisten kristittyjen uskoa, en ainakaan sikäli kuin epilepsian kaltaiset ilmiöt tulkittiin riivattuna olemiseksi.

Kielillä puhuminen (joka on yleisuskonnollinen ilmiö ja jota tunnetaan muuallakin kuin kristinuskossa) saattoi joskus vuonna 70 jKr. olla todiste uskosta ja Jumalan toiminnasta. Minulle se ei sitä ole. Tuollaiset ilmiöt eivät lainkaan tuo mieleeni Jumalaa, vaan päinvastoin niitä kohdatessani alan epäillä huijausta, manipulaatiota ja mielenterveyden ongelmia. Riippumatta siitä, mitä nuo ilmiöt todellisuudessa ovat, minun ajatukseni joka tapauksessa karkaavat Jumalasta pois. Olen kuin taikurinäytöksessä ja koko ajan kyselen vain sitä, miten tuo temppu on tehty.

Ehkä olen väärässä, mutta olen aika varma, että jäljellä olevat elämänvuoteni eivät saa minua tässä kohdin muuttumaan. Menen sen varassa, mitä minulle on annettu.

Toista on avoimen tähtitaivaan alla tai meren äärellä. Siellä tunnen, että Jumala lähestyy minua eikä kukaan huijaa eikä manipuloi. Sama pätee hyvin toimitettuun jumalanpalvelukseen (niitäkin on myös huonoja ja kelvottomia niin että epäilys luikertelee mieleen) tai ehtoollispöytään. Sanat ovat niin kuin ovat eikä minua harhauteta. Toteutuu Wittgensteinin ajatus, jonka mukaan se mikä voidaan ylipäänsä sanoa, voidaan sanoa selvästi, ja siitä mistä ei voi puhua, siitä vaietaan.