Kun köyhyys ja tietämättömyys kohtaavat

Meille tulee kotiin joka päivä kaksi sanomalehteä, Aamulehti ja Helsingin Sanomat.

Aikakauslehtien määräkään ei ole aivan pieni: Tekniikan maailma (vuodesta 1968), Tietokone, Suomen kuvalehti, Teologinen aikakauskirja, Parnasso, Hengellinen kuukausilehti, Kotimaa (joka on lähinnä sanomalehti), Vartija, Yliopisto ja Tiede.

Paikallislehti Pirkkalainen tulee ilmaiseksi laatikkoon. Lisäksi on jokunen naisväen lehti, joista en muista edes nimeä. Kirjoista minulla on ollut sellainen periaate, että huonoimpanakin aikana kykenen ostamaan lukemani kirjat. Jos kaapissa vain on leipää, kirjat ovat tärkeysjärjestyksessä seuraavina.

Kaikkia lehtiä en ehdi lukea ainakaan läpikotaisin. Niinpä olen välillä miettinyt, olisiko tilausten määrää syytä vähentää. Ne maksavat aika paljon.

Silloin olen muistanut Eero Salmen kuolematonta aforismia: "Missä köyhyys ja tietämättömyys kohtaavat, siellä syntyy ruumiita."

Kolmekymmentä vuotta ja kaksi ajatusta

Tänä vuonna minulle tuli täyteen kolmekymmentä pappisvuotta. Merkkipäivät menevät aina ohitseni minun niitä huomaamatta. Joskus helmikuussa vuosipäivä oli, mutta tarkkaa päivämäärää en ole painanut mieleeni.

Yhtä vuotta lukuun ottamatta olen kaiken aikaa tehnyt nuorisotyötä. Minua on kantanut siinä kaksi ydinajatusta.

Ensinnä seurakuntatyön merkitys tulee ratkaistuksi sen perusteella, syntyykö yhteisö, jossa nuoret tulevat hyväksytyiksi. Ei auta mitään, vaikka pappina kykenisin luomaan suhteet satoihin nuoriin, ellemme kykene auttamaan nuoria siihen, että he luovat oman yhteisönsä.

Toiseksi on tärkeää, että tässä yhteisössä käsitellään ihmisen syviä kysymyksiä. Nuori seurakunta ei ole vain leikin, laulun, pingiksen ja biljardin kokoama ihmisjoukko, vaan siellä eläväisyyden keskellä on läsnä se, mikä koskee ihmistä perimmäisellä tavalla.

Tässä yhteisössä muistetaan myös Jumalaa. Häntä ei kuitenkaan saa määritellä liian tiukasti. Ei pidä yksityiskohtaisesti tietää, mitä hän elämästä ajattelee ja mitä hän meistä ihmisistä toivoo. Salaisuuksille on annettava tilaa.

Kaikki puheenaiheet eivät toimi

On muutamia puheenaiheita, jotka eivät kiinnosta ulkopuolisia. Kuulijat vaivautuneina miettivät, miten onnistuisivat kätevimmin poistumaan paikalta.

Ei ole mitään hämmästyttävää siinä, että joku vekara on oppinut sanomaan "kakka" tai ajamaan polkupyörällä. Mummon innostuksen aiheesta ei välttämättä ole jutun juureksi työpaikan kahvihuoneeseen. Poikkeuksia ovat lasten nokkelat sutkautukset. Ne jaksavat huvittaa myös tuntemattomia.

Inttitarinat ja vaihto-oppilaiden muistelmat kiinnostavat vain niitä, jotka ovat jakaneet samaa elämää. Synnytyskertomusten alkaessa ainakin miehet poistuvat paikalta. Epäilen, että myös monet synnyttämättömät naiset kuuntelisivat mieluummin jostain muusta.

Uskonnollissävyiset ihmetapaukset luovat vaivautunutta hiljaisuutta. Toisen ihmisen vakaumusta ja ehkä aitoa kokemusta ei mielellään vähättelisi, mutta kun ei vain voi mitään sille, että ne on tarkoitettu ihmisen sisäiseen käyttöön.

Vertauskuvien totuudesta

Opettaessani rippikoululaisille raamatuntulkintakysymyksiä olen varsin vajavaisella menestyksellä onnnistunut kertomaan siitä, että sana "symbolinen" ei tarkoita samaa kuin "vähemmän tosi". Liian usein tehdään sellainen johtopäätös, että kun sanotaan jotain tekstiä vertauskuvalliseksi, siitä ei sitten tarvitsisi lainkaan piitata.

Kuitenkin lähestyttäessä ihmiselämän syvällisimpiä kysymyksiä on turvauduttava symboliseen kieleen. Esimerkiksi rakkautta ei voi kuvailla hormonitasapainon muutosten avulla. Jopa typerä iskelmä toimii paremmin. "Olet ilma, jota hengitän" on kelpo esimerkki lauseesta, joka ei ole kirjaimellisesti totta, vaikka se ilmaisee perimmäisen totuuden.

Jopa luonnontieteilijät turvautuvat symboleihin lähestyessään todellisuuden reunoja. Aineen pienimmillä yksiköillä, kvarkeilla, on merkillisiä nimiä, kuten "ylös", "alas", "totuus" ja "lumo".

...

Ja tämä tuli mieleeni, kun kävin Odensessa, H.C.Andersenin kaupungissa, hänhän on se mies, joka kirjoitti keisarin uusista vaatteista. Tästä maailmasta tuskin löytyy todempaa tekstiä kuin tuo satu.

Kööpenhamina, polkupyöräilyn ihme

Täällä Kööpenhaminassa ihmettelen polkupyörien suurta määrä. Monin paikoin niitä on enemmän kuin henkilöautoja. Olen nähnyt katuosuuden, jossa pyörille oli varattu leveämpi kaista kuin autoille.

Tuntuu, että Suomessa tämä ei olisi ikinä mahdollista.

Syynä saattaa olla jonkinlainen demokratiavaje ja autoritaarisuuden vaje.

Ainakaan en muista elämäni varrelta montakaan liikenteellisesti vaarallisempaa paikkaa kuin vanha Leningrad. Nevski Prospektin joutui ylittämään henkensä kaupalla, kun rikkaiden ja puolue-eliitin Ladat ja Volgat pitivät siellä valtaa hillittömästi kaahaten.

Alle puoli prosenttia

Eräänä heinäkuisena aamuna kuulin radiouutisista, että Aasian pörssit olivat laskeneet 0,4 prosenttia. Ymmärrän tietysti, että talous on tärkeää. Sen mukaan meillä ei ole työtä tai on työtä, ja työtä me taas tarvitsemme saadaksemme ruokaa ja maksaaksemme asumisen.

Siitä huolimatta minun on edelleenkin vaikea käsittää, miksi minun olisi pitänyt tietää tuo kurssimuutos tai miten se on vaikuttanut omaan tai tuntemieni ihmisten elämään.

Sitä vastoin oleelliselta tuntuu se jostain lukemani tieto, että huomattava osa dinosauruksista olikin - ei mitään kerrostalon kokoisia hirviöitä vaan jotain jäniksen kokoisia.

Kiusaamiseen puuttuminen ei ole ihan niin yksinkertaista

Viimeksi Kuopion piispa Jari Jolkkonen on liittynyt niiden ihmisten joukkoon, jotka vaativat koulukiusaamiseen nollatoleranssia. Lähemmässä tarkastelussa ajatus osoittautuu siniseksi unelmoinniksi, joka ei voi toteutua ihmisten maailmassa.

Kyseessä on niin vaikea ongelma, ettei siihen pidä etsiä ratkaisuja pehmoisia puhumalla.

Paljon mainostettu nollatoleranssi voi toteutua vain sellaisilla elämänalueilla, joilla on alkometrin ja nopeustutkan kaltaisia mittalaitteita - ja tuskin sielläkään. Muualla nollatoleranssi on tyhjä iskusana.

Varsinkin henkisen väkivallan edessä opettajan keinot ovat rajalliset.

Muistan esimerkiksi sitä hyvin pätevänä pitämääni miesopettajaa, jonka kanssa keskustelin koulun pihalla eräänä keväisenä iltapäivänä. Hän sanoi olevansa täysin pulassa kuudennen luokkansa tyttöjen kanssa. Hän oli havainnut monimutkaisen vihanpidon maailman, jossa samat tytöt olivat yhtä aikaa sekä kiusattuja että kiusaajia.

Avoimeen solvaamiseen oli mahdollista puuttua, mutta miten saattoi estää katsomasta tietyllä tavalla tai käyttämästä äänensävyä, joka vain aavistuksen verran poikkesi normaalista äänensävystä?

Opettaja sanoi, ettei hän voinut lomauttaa kokonaista koululuokkaa. Hän kertoi tietävänsä senkin, että ongelmia voi ratkoa myös luomalla positiivista ilmapiiriä, mutta jäljellä ollut kuudennen luokan aika ei riittänyt siihen.

"Tai miten ihmeessä minä puutun siihen, kun toinen tyttö sanoo toiselle, että sinä et tarvitse rintaliivejä?"

Myös rippikoululeirillä kiusaamiseen puuttuminen voi olla yllättävän vaikeaa. Useimmiten asia tulee hoidetuksi yleisellä hyväksynnän ilmapiirillä, muttei aina. Ellei kiusaamisesta ole ennakkovihiä, sen havaitsee tarkkasilmäinenkin leirinvetäjä vasta toisen leiripäivän iltana. Sen jälkeen tapausta on tarkkailtava ja otettava siitä selvää. Aivan heti ei voi ryhtyä toimiin senkään takia, että toisen ihmisen leimaaminen kiusaajaksi on yksi kiusaamisen muoto.

Kun on toimenpiteiden aika, ollaan kolmannessa tai neljännessä leiripäivässä, ja vauriot ovat jo syntyneet. Tuloksena on yksi rippikoulukiusattu nuori ja syyllisyyttä poteva leirinvetäjä, jonka on tunnustettava, ettei taaskaan kyennyt.

Ötökoiden pelko

(Kotona taas, leiritauon jälkeen)
Hyönteisten sairaalloisella pelkäämisellä on tieteellinen nimikin, entomofobia. Kyse lienee kuitenkin jostain muusta, kun olen tänä kesänä havahtunut jo aiemmin vahvistuneeseen trendiin, että entistä useammat nuoret säikkyvät sairaalloisesti kaikenlaisia ötököitä.

Monet nuoret hyppivät ja kiljuvat, kun tavallinen ampiainen lähestyy. Juoksennellaan sinne tänne ja hätistellään pikkuruista lentäjää pois. Eivät näiden nuorten isovanhemmat hyppineet mehiläisiä pakoon.

Ei auta, vaikka kuinka selittää, että tavallinen ampiainen ei koskaan käy viattoman seisoskelijan kimppuun. Se hyökkää vain tuntiessaan itsensä uhatuksi. Ei se ole hyttynen, joka vaanii uhria.

Ampiaisten pelkääminen on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka aito yhteys luontoon on heikkenemässä. Mitä enemmän ihmiset puhuvat luonnonmukaisuudesta, sitä kauempana luontoa he oikeasti ovat.

Luonnonmukaiset myrkyt

Tuttu pappi kertoi kahden rippikoululaisen puolustaneen  kannabiksen laillisuutta sillä perusteella, että se on puhdas luonnontuote.

Hyvin on mainonta saanut sanomansa läpi. Kaikki käy kaupaksi, jos paketin kyljessä vain lukee "eko", "bio" tai "luonnonmukainen". Nuo sanat ovat liian usein vain helppo tapa höynäyttää hyväuskoisia.

Olisi syytä palauttaa mieleen, että myös kärpässieni ja kyykäärmeen myrkky ovat puhtaita luonnontuotteita.