Lyhyt pitkäperjantain kertomus

Olin tulossa jostain ulkomailta ja olin istuutunut iltapäivällä Helsinki-Vantaalta Tamperereelle vievään bussiin. Keimolan portin kohdalla nenässä tuntui yhtäkkinen märkä, ja samassa pisara punaista oli rinnuksellani.

Tarvikkeina minulla oli kaksi paljasta kättä. Taskut olivat tyhjät ja matkalauku jossain kaukana, enkä tiennyt olisiko sieltäkään ollut apua.

"Anteeksi, olisiko kenelläkään antaa jotain paperia?"

Lähipenkeillä oli viisi kuusi ihmistä. Kukaan ei reagoinut.

"Anteksi, olisiko kenelläkään antaa paperia? Nenästäni vuotaa verta." Tämän sanoin hieman kovempaa.

Niiden pupillit eivät liikkuneet.

"Pyyhinkö vaatteisiinne?"

Déjà vu

Tuntuu siltä kuin olisin nähnyt tämän ennenkin.

Ennen ratkaisevia neuvotteluja valtiovarainministeri sanoo, että tilanne on vaikea ja ratkaisemattomia asioita on paljon. Seuraavaan päivää mennessä on kuitenkin saavutettava tulos.

Aamuyöllä suljettujen ovien takana päästään ratkaisuun.

Aamun tiedotustilaisuudessa kaikki vakuuttavat neuvottelutuloksen erinomaisuutta. Se on paras kuviteltavissa oleva, ei suinkaan väkisin väännetty kompromissi vaan jokaisen osapuolen voitto.

Iltapäivällä oppositio lyttää päätöksen. Saavutettu neuvottelutulos sivuuttaa oleellisen, ja he itse olisivat tehneet sen paljon paremmin.

Suomen pahimmat ihmiset on valittu

Kahdeksan vuoden ikäisen Eerikan murhaa seurannut oikeudenkäynti on ollut niin vastenmielistä seurattavaa, että monen muun tavoin olen tyytynyt vain silmäilemään uutisia. Tekijät ovat siirtyneet sellaiselle ihmisyyden tasolle, jossa heille on keskustelukumppaneita ja ymmärtäjiä vain jonkun Anders Breivikin ja hänen kaltaistensa joukossa.

Tapauksen analysointikin on mahdotonta.

Samalla Touko Tarkki ja Sirpa Laamanen ovat täyttäneet yhteiskunnallisen tehtävän. Jammu Siltavuoren kuoltua Suomen pahimman ihmisen paikka on ollut vapaana. Ei ole enää.

Nyt tiedetään taas, kehen kaikkein kurjinkin naisten raiskaaja voi itseään verrata ja kenestä voi ajatella, että olen mikä olen, mutta en kuitenkaan ole niin kuin Tarkki tai Laamanen.

Ensin on vakaumus, sitten keksitään perustelut

Päättelyä on kahdenlaista, induktiivista ja deduktiivista. Edellinen alkaa yksityiskohdista ja päätyy yleiseen. Jälkimmäinen aloittaa yleisestä ja päätyy yksityiseen.

Induktiivisessa ajattelussa huomataan, että naapurin poika vetää autokatoksen takana tupakkaa, ja tämän havainnon perusteella uskotaan, että kaikki nuoret tekevät samaa. Deduktiivinen päättelijä on puolestaan kuullut, että nuoret ovat yleensä hulttioita, ja vakuuttuu ilman sen isompia miettimisiä siitä, että myös naapurin nuoret ovat hulttioita.

Uskonnollisesti melkein kaikki ihmiset ovat induktiivisen ajattelun kannalla, vaikka kuinka vetoaisivat yleisiin ajatuksiin elämästä ja maailmankaikkeudesta. Ratkaisevaa on elämäntunto, jonka vallassa ihminen on ja on ehkä ollut syntymästä saakka. Jos on jossain sisimmässään vakuuttunut siitä, että on olemassa Jumala, johdatus ja korkein voima, ihminen keksii ylevät perustelut tälle kannalleen. Jos taas ei mielensä syvyydessä usko Jumalan olemassaoloon, keksii taas tähän perusvakaumukseen sopivat tosiasiat.

Toinen usko ja toinen ei. Kummankin ajattelu kulkee samaa tietä: ensin syntyy vakaumus, ja sen jälkeen keksitään vakaumusta tukevat perustelut.

Olemme enempi hiljakseen

Kauhajoen kouluampumisista tuli elokuussa neljä vuotta. Jokelan tapaus oli sillä tavoin erilainen, että se osui syvälle jokelalaisuuteen, kun taas Kauhajoella sekä tekijä että useimmat uhrit olivat ulkopaikkakuntalaisia.

Kuitenkin alusta lähtien tuntui siltä, että Kauhajoella tapahtumiin suhtauduttiin jotenkin eri tavoin Jokelassa, tasapainoisemmin, rauhallisemmin, ikään kuin tuo kaikki olisi ollut sitä suurta elämänmattoa, jossa on sekä kirkkaita että tummia loimia, tasaväristä ja -sävyistä ei kenellekään. Ikään kuin se olisi ollut suuren johdatuksen sairauspäivä, kummallinen, outo, raaka, mieletön mutta sittenkin osa suurta tarinaa.

Tämä ei ollut vain minun havaintoni. Myös Kauhajoelta raportoinut Helsingin Sanomien toimittaja kiinnitti huomiota samaan asiaan. Hän kirjoitti, että Jokelan hysteriaa ei ollut Kauhajoella. "Oomma enemmän hiljaa, kun tällaista sattuu", oli Hesarin poiminta jostain kauhajokelaisten puheista.

Virolaislapsille käytettyjä hammasharjoja

En ole koskaan lakannut ihmettelemästä sitä kahdeksantoista vuoden takaista ideaa, että kotikunnassani Pirkkalassa keksittiin kerätä fluorauksessa käytettyjä hammasharjoja desinfiointiin niiden lähettämiseksi "lahjana" virolaislapsille.

Luultavasti ajatusta saattoi perustella täysin järjellisillä syillä. Kyllä rationalisti aina syitä löytää.

Paljon hyveellisemmältä ei tuntunut sekään, että seurakunnan loppuun ajettu pikkubussi niin sanotusti lahjoitettiin virolaiselle ystävyysseurakunnalle. En ole ennen sitä ennen enkä sen jälkeen ollut tekemisissä auton kanssa, joka olisi ollut vielä huonompi kuin tuo virolaisille annettu "lahja". Päätin, etten koskisi koko automerkkiin, vaikka ilmaiseksi annettaisiin; enkä ole koskenut.

Joidenkuiden ajatuksissa tavara muuttuu lahjaksi sen jälkeen, kun sitä ei enää voi myydä.

Samaa ihmismielen lajia on se puhe, että muuten roskiin päätyvän ruoan luovuttaminen köyhille olisi hyväntekeväisyyteen antamista. Ei se pahantekoa ole, muttei myöskään mitään sen ylistettävämpää, normaalijärkisen ihmisen samantekeväisyyttä vain.

Eräs Facebook-keskustelu

Kuudentoista ikäisen nuoren Facebook-päivitys keskellä yötä:

Lepää rauhassa santtu kulta ? ikävä jää kova ."

Kaveri jatkaa:
"Koskaan ei tiedä /  onko aikaa paljon /  vai vähän, /  yht´äkkiä huomaa /  se päättyikin tähän. /  On paikkasi tyhjä ja korvaamaton, ja /  kaipuu suuri suunnaton ?"

Myöhemmin selviää, että hevonen on kuollut.

Hiihto: ketä kiinnostaa

Ollessani koulun alaluokilla kinusimme opettajalta, että pääsisimme katsomaan televisiosta hiihdon olympia- ja MM-kisoja. Vastaanottimena oli mustavalkokuvaa näyttänyt laite, joka oli saatu hankituksi oppilaiden paperinkeräyksellä hankkimilla varoilla.

Kinuamisemme syy ei ollut siinä, että olisimme halunneet saada oppitunneilta vapaata. Halusimme vain seurata, kuinka sankarimme Eero Mäntyranta ja muut pärjäsivät.

Jokatalviset hiihtokilpailut olivat koulun elämässä vuoden tärkein urheilutapahtuma. Oleellisesti juuri niiden perusteella määriteltiin poikien keskinäinen nokkimisjärjestys seuraavaksi vuodeksi.

Maailma on muuttunut.

Olen juuri ollut viikon kestäneellä rippileirillä. Kukaan ei sanallakaan maininnut hiihdon MM-kisoja saati, että olisi kysellyt niiden tuloksia.