Tämäkään aika ei ole superlatiivi

Ihmisellä on taipumus liioitella oman aikakautensa merkitystä. Sen valtiaat ovat mukamas ainoita valtiaita, sen aatteet lopullisia totuuksia ja sen trendit niitä, jotka kertovat asioiden lopullisen tilan. Ihminen luulee, että juuri hänen aikansa on tulevaisuudenkin superlatiivi.

Kuitenkin valtarakenteet rappeutuvat, aatteet vaihtuvat ja historia kehittyy aaltoilemalla. Ilmiöt nousevat ja putoavat.

Kun historiaa katsoo taaksepäin, huomaa että mikään aikakausi ei ole onnistunut tekemään lopullisia asioita. Ei ole viisasta ajatella, että tämä 2000-luvun alku olisi tässä asiassa jotenkin poikkeuksellinen.

Päinvastoin olen jäänyt ajattelemaan vanhan kaverini Jyrki Mattilan sanoja, jotka hän sanoi kauan sitten: "En ollenkaan usko, että olisin syntynyt kovin merkittävälle aikakaudelle. En usko, että juuri minun elinaikanani esimerkiksi elämä loppuisi täältä.”

Ehkä Suomen ainoa sairauspäiväkirja Nokian vesikriisin ajoilta

Nokian vesikriisin alusta on kulunut tänään kymmenen vuotta. Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta tiettävästi on olemassa vain yksi sairastuneiden näkökulmasta kertova päiväkirjamuotoinen teksti. Sen tekijä Susanna Schultz. Tämä erinomaisesti kirjoitettu muistelma julkaistiin aikanaan Pirkkalan nuoren seurakunnan lehdessä Kahvi ja pulla, mutta se ansaitsee tulla huomatuksi laajemminkin.

Nokia pysähtyy:

perjantai 30.11.

Elellään normaalia perjantaiarkipäivää. Keittelen rauhassa kahvit kun olen saanut yksivuotiaan prinsessamme päiväunille. Laitan pesukoneet jylläämään ja istahdan lukemaan päiväpostin kahvikupin äärelle.

Puhelimen pärinä havahduttaa minut, ystäväni soittaa ja kysyy olenko kuullut että vettä ei kannata käyttää. Ihmettelen asiaa ja totean että kyllä meidän hanasta ihan kirkasta vettä tulee. Naurahdamme asialle joka ei tunnu kuuluvan meille, ehkä jonkun putket reistailee. Juttelemme tovin saman ikäisistä tyttäristämme. Laitan tytärtäni auton istuimeen kun puhelin pirisee jälleen.

Toinen ystäväni kehottaa vakavana olemaan juomatta vettä, joku on siitä sairastunut. Päätän ottaa asian vakavasti ja lopetamme puhelun nopeaan, jotta viesti saataisiin kulkemaan myös muille tuttavapiirissä. Alkuillasta puhelimeni akku on jo tyhjä koska olen koko päivän vastaillut puhelimeen ja soittanut jollekin.

Mieheni kanssa olemme yhä hieman epäuskoisia siitä että vesi olisi todellakin pilaantunutta. Yöllä herään kamalaan vatsakipuun, mahassa kuplii ja vatsa kramppaa oudosti. Otan särkylääkkeen ja nukahdan.

Sairastuminen:

lauantai 1.12.

Lauantai aamu valkenee, vatsa on aivan sekaisin ja olo hieman omituinen. Vanha työkaverini soittaa ja kertoo heidän koko perheensä olevan huonossa kunnossa, vatsatauti on iskenyt rajuna kaikkiin yön aikana. Oireiden kuvailu sopii hyvin yöllisiin vatsan väänteisiin. Muistelemme keittäneemme kahvit juuri torstai- iltana tuosta saastuneesta vedestä.

Lähdemme tyttäremme ja avopuolisoni kanssa vedenhakureissulle, ikävissämme saamme huomata jonoa olevan jonkin verran. Poliisit ohjaavat liikennettä. Päätämme hakea vettä tarpeen mukaan illemmalla. Jätän avopuolisoni jäähallin eteen, hän lähtee pelireissuun joukkueensa kanssa.

Kaupassa olosta ei tahdo tulla mitään, olo on niin etova. Teen pienet ostokset ja lähdemme tyttäremme kanssa kotia kohti. Kotiin päästyäni wc:stä muodostuu liiankin tuttu paikka. Päätän soittaa siskolleni ja pyytää häntä hoitamaan tytärtämme päivän jos vaikka pienet päiväunet auttaisivat olooni. Sisko tulee hakemaan tyttäremme heille ja pääsen vihdoin lepäämään.

Alkuillasta olen jo todella huonovointinen, ämpäri ja wc ovat kovassa käytössä. Ajatukset pyörivät veden ympärillä. Tarttuukohan tämä? Pitäisikö mennä lääkäriin? Kuinkahan sairastuneet vanhukset, lapset ja raskaana olevat voivat? Miten ex-työkaverini perhe voi? Onkohan heillä puhdasta vettä ja muita tarvikkeita? Kuinka Suomessa voi tapahtua tällaista?

Avopuolisoni palaa pelireissultaan ja lähtee hakemaan tyttäremme siskoltani. Pyydän häntä hakemaan gefilus-mehuja muita “vatsataudin-parantajia”. Nukahdan sohvalle jälleen.

Hampaiden kiristelyä:

maanantai 3.12.

Maanantaiaamuna oloni on entistä pahempi, sunnuntai meni kokolailla sohvan ja wc:n väliä rampaten. Mikään ei oikein pysy sisällä. Uupumus, viha ja katkeruus alkavat saada minusta otetta.

Avopuolisoni joutuu lähtemään aamulla töihin, minun pitäisi siis selvitä riehakkaan ja energiaa täynnä olevan tyttäremme kanssa koko pitkä päivä. Mietin itkuisena puoliltapäivin olevaa lääkäriaikaani, miten selviän sinne ja takasin? ja vielä tytär kainalossa! Alan valmistumaan lääkärireissua varten jo ajoissa, koska tiedän että minun pitää säästää voimiani tekemällä vähän kerrallaan. Tyttäremme pukemiseen ja vaipan vaihtoon kuluu aikaa, en halua pestä tytärtämme tuossa saastuneessa hanavedessä ja siksi vaipanvaihtoonkin kuluu oma aikansa.

Saan vihdoin tyttäremme haalareihin ja tavarat pakattua. Puhelinkin soi taas iloisesti taskussa, en jaksa vastata. Päätän soittaa soittajalle myöhemmin takaisin. Pääsemme vihdoin lääkärille, joka katsoo minua kun aavetta ja toteaa, että en taida olla kovin reippaassa kunnossa. Lääkäri ehdottaa että menisin ensiapuun nesteytykseen, mutta totean sen olevan mahdotonta tyttäremme kanssa ja olokin on kuitenkin sellainen että pystyn nesteyttämään itse itseäni vielä kotona.

Terveyskeskuksen pihassa ja ensiavun käytäville on huonovointisia ihmisiä kymmenittäin. Hammasta purren ja itkua pidätellen katson “kuihtuneita”, apeita lapsia ja itkeviä vanhempia, mieleeni palaa viime kevät kun tyttäremme joutui nesteytykseen Taysiin sairastuessaan norovirukseen. Avopuolisoni palaa töistä, itken ilosta ja huojennuksesta kun tiedän saavani levätä rauhassa. He lähtevät veden hakuun ja kauppaan tyttäremme kanssa. Nukahdan taas sohvalle.

Herätessäni katsahdan peiliin ja päätän hoitaa itseni kuntoon. Kiloja on tippunut jo viisi. Sekoitan lääkärin “kotikonstin” eli vettä, sokeria ja suolaa. Aikas kamalan makuista mutta pikkuhiljaa lasi tyhjenee. Kaadan ison mukillisen itselleni mustikka kiisseliä ja kipitän takaisin sohvalle.

Puskaradio kuuluttaa

tiistai 4.12.

Tiistaina herään sohvalta ja olo on jo parempi, wc käynnit jatkuvat mutta jotain on jäänyt selvästi jo vatsan pohjalle. Avopuolisoni on saanut vapaa päivän töistä ja touhuaa tyttäremme kanssa keittiössä. Olen kiukkua täynnä, mietin koska meille tänne Nokialle saataisiin vastauksia ja apua. Olen kuullut eilen liikaa pienistä lapsista jotka ovat huonossa kunnossa.

Äiti soittaa päivällä ja ehdottaa että pesisimme pyykit ja muut heidän luonaan Pirkkalassa. Saunakin lämpenisi illalla jos pesuja kaipaisimme. Olen kiitollinen siitä että äidille voi mennä suihkuun ja hakemaan vettä. Alkuillasta pakkaamme pesuvehkeet mukaan ja lähdemme Pirkkalaan. Suihkuun on ihana päästä. Siellä kuluukin aikaa kun millään ei tahtoisi tulla pois puhtaan veden alta. Vesi lisäksi auttaa hieman vatsasärkyihin.

Tyttäremme on energiaa täynnä mummulan kylpyhuoneen lattialla, vesi loiskuu ja ilon kiljahdukset kaikuvat. Pitkästä aikaa minuakin tuntuu jo naurattavan. Kotiin mentäessä puhelin jälleen soi, ystäväni kertoo “puskaradiosta” juoruja ihmisten voinnista, joku lapsi olisi muka jo kuollutkin. Päätän olla uskomatta moisia uutisia, mutta ajatukset huonovointisista lapsista saavat minut epäluuloiseksi, olisiko joku kuitenkin voinut kuolla?

Herään yöllä siihen kun avopuolisoni ramppaa wc:ssä, hänenkin vatsansa on alkanut oireilla. Mietin miten pärjäämme, jos hänkin menee huonoon kuntoon.

Vapaaehtoinen nuori mies: 

keskiviikko 5.12.

Keskiviikkoaamuna avopuolisoni lähtee kuitenkin töihin, olo on kuulemma sellainen että sairaslomalle ei vielä pääsisi. Keittelen aamupuuroja tyttärellemme ja luen kaikki mahdolliset nettijutut asiaan liittyen ja päivän lehden. Tieto auttaa jaksamaan. Pian Nokian kaupungin sivuille ilmestyy teksti että vesi on kokonaan käyttökiellossa! Nappaan puhelimen nopeasti käteen ja alan soittoringin. Kaikki tutut saavat onneksi viestin nopeasti eikä kukaan mene nauttimaan vettä, edes keitettynäkään.

Mietin itsekseni että nyt katastrofi alkaa. Netin keskustelupalstoja lueskellessa menee pitkä aika. Ihmisten pelon, hämmennyksen ja ärtyneisyyden vaistoaa jokaisesta keskustelusta. Kaikkia mietityttää läheistensä ja oman itsensä terveys, jaksaminen ja pärjääminen. Moni toivoo että apua saataisiin nopeasti. Päivä kuluu aika lailla tyttäreni kanssa touhuillessa ja puhelimen äärellä.

Käyn tasaisin väli ajoin katsomassa Nokian kaupungin sivuja jotta pysyisimme tilanteen tasalla. Kaikilla Nokialaisilla on huoli puhtaasta vedestä. Monen tutun kanssa ymmärrämme että nyt on vain puhallettava yhteen hiileen ja pidettävä toisistamme huolta, varsinkin lapsista. Illalla tilanne ei ole muuttunut kummemmaksi, haemme vettä säiliöautolta ja ruuaksi olemme valmistaneet kaikkea mihin ei tarvitse vettä käyttää. Tiskiäkään ei ole, otimme kertakäyttö astiat käyttöön.

Avopuolisoni on nyt sairaana, wc on kova käytössä. Ärtyneisyys näkyy meissä molemmissa, kumpikin haluaisi saada tietoja tilanteesta enemmän. Arki on täysin sekaisin. Ovikello soi ennen yhdeksää, oven takana seisoo nuori mies vesipullojen ja desinfiointiaineen kanssa. Hän varmistaa että meillä on kaikki hyvin ja jatkaa matkaansa. Olen suunnattoman onnellinen tuosta vapaaehtoisesta miehestä, kiitollisena toivotan miehelle rauhallista iltaa ja kiitän häntä. 

Mietimme avopuolisomme kanssa että tuollainen vapaaehtois-työ voisi joskus hädän hetkellä sopia meillekin. Tuumimme että jos muulla paikkakunnalla olisi samanlainen hätä, meistä jompikumpi lähtisi auttamaan.

Suomi juhlii:

torstai 6.12.

Torstaipäivä, Suomi juhlii 90-vuotis itsenäisyyspäivää. Nokia on hiljainen, vain vesiautoilla on jonoa. Lähden Pirkkalaan äidin luo viemään pyykkiä pesuun ja käymään suihkussa. Äiti on ostanut meille kertakäyttöastioita (jotka olivat lopussa Nokialta jo keskiviikkopäivänä) ja hankkinut ämpäreitä jotta saisin puhdasta ruokavettä kotiin.

Mietin kotimatkalla että onneksi äiti asuu Pirkkalassa että saadaan puhdasta vaatetta edes päälle. Onneksi äitiin voi luottaa hädän hetkellä. Anoppi on kutsunut meidät syömään, otamme avopuolisoni mummun matkalta kyytiin. Varmistamme ensin että hänellä on kaikki tarvittava kotona, puhdasta vettä ja vesipulloja. Anoppi on laittanut jouluisia herkkuja pöytään, ruoka ei vain huonoksi onneksi maistu oikein kenellekään kun melkein jokainen on käynyt sairastamisen läpi.

Pöydässä keskustelut pyörivät vesi ongelman ympärillä. Jäähallit ja uimahallit sekä muut vastaavat on suljettu, samoin ravintolat ovat laittaneet lapun oveen. Illalla makoilemme koko perhe sohvalla, tyttäremme tosin ei jaksa kauan olla paikoillaan kun taas pitäisi mennä johonkin suuntaan...

Kaikkeen voi sopeutua:

perjantai 7.12.

Perjantaiaamuna heräämme jo aikaisin, tyttäremme on pirteänä pinnasängyssään. Kiljahdukset ja komennot pakottavat minut sängystä ylös. Tyttäreni on tyytyväinen, kun äiti vihdoin jaksoi nousta ja nyt hän pääsee leikkimään. Laittelen keittiössä aamupalaa valmiiksi ja syötän aamupurot tyttärellemme.

Olo on hieman jännittynyt, työhaastattelu on puoliltapäivin ja olo on vieläkin hutera ja peilistä tuijottaa edelleen haamu, mustilla silmänalusilla. Mietin minkälaisen kuvan haastattelija minusta saisi. Työhaastattelussa meneekin yli tunti, tulemme hyvin toimeen yrityksen johtajan kanssa. Kotimatkalla soitan heti avopuolisolleni että haastattelu oli sujunut hyvin. Taas jotakin positiivista.

Perjantai sujuu normaalin tapaan, tai niin normaaliin kun vain ilman hanasta tulevaa vettä voi päivä sujua. Käymme illalla äidin luona koko perhe peseytymässä, nämä pesureissut ovat oikeastaan vain mukavaa vaihtelua arkisiin koti iltoihin. Illalla tulee tieto, että vettä voisi aamulla käyttää jo peseytymiseen ja keitettynä ruuan laittoon ja juotavaksi.

Viikon jälkeen

Tilanne täällä Nokialla on paranemaan päin. Ehkä kohta saadaan jo vettä ihan hanastakin juotavaksi. Aika näyttää.

Ihmiset ovat jo rauhoittuneet ja sopeutuneet tilanteeseen Nokialla. On mukava huomata esimerkiksi vettä hakiessa että me todellakin puhallamme nyt yhteen hiileen ja autamme lähimmäisiämme ja naapureita pärjäämään tämän ongelman keskellä.

Olen edelleenkin kiitollinen kaikille jotka ovat olleet avuksi. Erityisen kiitollinen olen sille suojelus-enkelille joka on suojellut tytärtämme tältä taudilta. Olen kiitollinen myös sille vapaaehtoiselle joka soitti ovikelloamme ja kysyi onhan kaikki teille siellä hyvin.

Susanna Schultz

Kokenut mies vastaan kokematon nainen

Yleisellä tasolla olen sitä mieltä, että jokin oleellinen osa Suomen varsin hyvän koululaitoksen ongelmista johtuu miesopettajien vähäisyydestä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yksityinen miesopettaja olisi noin vain ja ilman muuta parempi kuin nainen. Lopulta tärkeintä ei ole sukupuoli vaan jokin muu.

Olen läheltä seurannut sitä, kuinka motivaationsa täysin kadottanut kokenut mies ajoi luokkansa kaaokseen kahdessa vuodessa. Kukaan ei tehnyt läksyjä, tunneilla oli sekasorto, eikä kukaan tuntunut oppivan mitään. Tästä tilanteen kuvauksesta olivat samaa mieltä sekä poikien että tyttöjen vanhemmat.

Miesopettaja tajusi tilanteensa ja lähti pois, tietääkseni opiskelemaan. Hänen sijaansa kuudennen luokan opettajaksi tuli nuori, kokematon nainen. Vanhempien ensimmäinen ajatus oli, että tämä tästä vielä puuttui.

Tuo oli väärä johtopäätös. Yhtäkkiä luokalla oli järjestys, ja läksyjä alettiin taas tehdä. Eikä kukaan oppilas valittanut, että uusi opettaja olisi ollut vain huutava megafoni.

Isää nöyryytettiin äitiyspakkauksella muttei sen nimellä

Minua ei koskaan loukannut, että äitiyspakkaus oli äitiyspakkaus. Nainen se kuitenkin aivan konkreettisesti kantoi suurimman taakan, kun perheeseen tuli lapsi.

Jokin muu oli outoa. Kaikissa mahdollisissa tilanteissa neuvolan ihmiset puhuivat siitä, kuinka isän on otettava äidin tavoin vastuuta syntyvästä lapsesta.

Justiinsa joo.

Tuli äitiyspakkauksen saamisen aika. Sen hakemista varten isän oli pyydettävä äidiltä valtakirja, vaikka hän oli avioliitossa lapsen äidin kanssa. Miten hitossa minä olisin voinut käyttää pakkausta väärin? Pelkäsivätkö ne, että myisin sen torilla ja menisin niillä rahoilla kaljalle? Kuinka todennäköistä tämä nyt oli?

Valtakirja tuntui nöyryytykseltä.

Ilman kirjoja jää elämänpiirinsä vangiksi

Aamulehden marraskuisen kolumnini aiheena olivat kirjat ja erityisesti kaunokirjallisuus. Alkuaan minun piti kirjoittaa aivan toisesta asiasta, mitä varten luin yhden kirjankin, mutta teksti ei vain löytänyt muotoaan. Lopulta aikaa oli vain vähän ja turvauduin kirjoihin, sillä niistä osaan kirjoittaa nopeasti.

Tekstin sävy oli lempeä, eikä se herättänyt vastaväitteitä. Kolumnin vaatimaan terävyyttä hain sillä, että julistin melkoiseksi nollaksi työnhakijan, joka ei lainkaan lue kaunokirjallisuutta, koska siitä ei muka olisi mitään hyötyä.

Facebook-sivullani jotkut yltyivät kertomaan lukemistaan kirjoista. Erityisesti lämmitti, että pari uutta ihmistä ilmoittautui kertomaan, että olen saanut heidät lukemaan Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, joita olen juuri nyt aloittamassa. Minulle tämä on kahdeksas lukukerta.


Aamulehden kolumni

Kun alan epäillä ponnistelujeni hyödyllisyyttä, palautan mieleeni, että joskus olen ollut kertomassa yhdeksäsluokkalaisille lukemisen arvoisista kirjoista. Elämässäni ei ole tämän tärkeämpiä tekemisiä. 
Suosikkejani on Hemingwayn vanha kalastaja, joka sai elämänsä suurimman saaliin, mutta kotikylän rannassa siitä oli jäljellä vain ruoto. Tärkeää on ollut kertoa Kafkan kuvaamasta Gregor Samsasta, joka oli muuttunut yön aikana suunnattomaksi syöpäläiseksi. On pitänyt mainita Juan Rulfo, vaikka tiedän, että parhaidenkaan juttujeni perusteella kukaan ei ala lukea häntä. Rulfon 300 sivun kokoinen tuotanto kuuluu ehdottomasti maailmankirjallisuuteen. Vähän leikkimielisesti olen varoittanut Volter Kilven äärimmäisestä työläydestä, että älkää vain lukeko hänen Alastaloaan; joskus varoitukset kääntyvät kuulijansa mielessä uteliaisuudeksi. 

On tärkeää puhua myös vähemmän merkittävistä kirjoista, joilla pääsee lukemisen alkuun. Stephen King saattaa toimia siinä tarkoituksessa, eivät vain Potterit. Zlatan Ibrahimovicin elämäkerta ei ole kaunokirjallisuutta, mutta siinäkin on taiteellinen ulottuvuus. Lukekaa vaikka sitä.


Työhönottoraadeissa olen ujuttanut mukaan kysymyksiä siitä, mitä kirjoja hakija on lukenut. Arvioin lähes nollaksi ihmisen, joka sanoo, ettei välitä lainkaan kaunokirjallisuudesta, koska siitä ei muka ole hyötyä. Kuinka joku voisi väittää, että Väinö Linnan romaanit eivät kertoisi todellisuudesta? 

Lukeminen on lähes ainoa ja ainakin paras keino, jonka avulla voi sukeltaa vieraisiin maailmoihin ja katsoa elämää jonkun toisen näkökulmasta. Sitä taitoa tarvitaan työssä kuin työssä. CV ei ole valmis, ellei siinä mainita jonkin luetuksi tulleen kirjan nimeä. 


Kuluneen syksyn romaaneista sopii mainita Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa. Sen aiheena on avioliitto, jossa mies yhtäkkiä sanoo halunneensa aina olla nainen. Ahavan romaanin lisäksi en tiedä toista väylää tuollaisiin kokemuksiin. Muutamilta teemaa omakohtaisesti kokeneilta tutuiltani en kehtaa kysyä.

Todellisuuden avaajia on myös indonesialaisen Eka Kurniawanin romaani Kauneus on kirous. Se kertoo väkiluvultaan maailman neljänneksi suurimmasta maasta, jonka elämästä minulla eikä varmaan monella muullakaan juuri ole käsitystä. Voin katsoa Wikipediasta valtion oleelliset tiedot, mutta ne eivät välitä mitään 264 miljoonan ihmisen elämänkokemuksesta, heidän kivuistaan ja iloistaan. 

Marraskuun lopulla on aika ottaa vuosiannos Dostojevskia. Sen avulla palautan varmimmin itsetuntoni, olenhan kuullut kolmelta ihmiseltä, että olen saanut heidät lukemaan Karamazovin veljeksiä. Jos tuohon olen kyennyt, elämäni ei ole ollut turhaa.


Kolumni Aamulehden sivulla

Kohtasin Mauno Koiviston ja mitä siitä seurasi

Kirkolliseen slangiin on hiipinyt sana "kohtaaminen". Moniaalla hoetaan, että ihmisten kohtaaminen on tärkeää. Olen kuitenkin alkanut epäillä koko käsitettä, koska sanojen muuttuminen hokemiksi tarkoittaa sitä, ettei niihin enää liity ajattelua.

Ehkä tuo sana on alkanut rehottaa lupiinin lailla muillakin elämänalueilla. Vain harvoin paperin makuiset kirkon sanat ovat kirkon omia keksintöjä. Ne omaksutaan muiden järjestelmien toimistoista ja seminaareista.

Mitä enemmän mietin sanan "kohtaaminen" sävyä, sitä kylmemmältä se tuntuu. Se on sukua sille, ettei puhuta seurakuntalaisista vaan asiakkaista.

Ainakin tiedän, ettei olla kovin suurenmoisessa tilanteessa, jos äiti tai isä kertoo menevänsä kohtaamaan omia lapsiaan.

Muistan senkin, että kerran kohtasin Mauno Koiviston Helsingin Aleksanterinkadulla, kun hän oli vielä Suomen Pankin pääjohtaja. Siitä kohtaamisesta ei sen kummempaa seurannut.

Rosvo oli vain yksittäistapaus

Jos johonkin kammottavaan tapaukseen reagoidaan yleisellä tasolla, niitä tapauksia olisi oltava enemmän kuin yksi. Ensimmäisestä kerrasta ei välttämättä kannata liikahtaa sentin vertaa.

Esimerkkini on yksityisestä elämästäni.

Parisenkymmentä vuotta sitten syrjäisellä kesämökillämme oli käynyt joskus kevättalvesta ulkopuolinen vierailija. Mitään rikkomatta hän oli irrottanut ovilasin karmeistaan ja kävellyt sisään. Jotain hän oli etsinyt, koska yhden komeron sisältö oli tyhjennetty lattialle. Mitään varastettavaa ei tosin ollutkaan, sillä kukapa ottaisi mukaansa vanhan kahvinkeittimen tai tavallisia lusikoita, veitsiä ja haarukoita?

Irrotettua lasia kuluun ottamatta kaikki oli suunnilleen kunnossa.

Päättelin, että tämä oli niitä yksittäistapauksia. Kiinnitin lasin paikoilleen, mutta en miettinyt lukkojen vaihtamista enkä murtohälyttimien asentamista.

Ja niin on kulunut kaksikymmentä vuotta ilman, että kukaan kutsumaton olisi poikennut toista kertaa sisään.

Naiset suosivat arpinaamoja

Kauneus tai ihmisen viehätysvoima on kummallista.

Vesa-Matti Loirin laulu ei ole lauluna minkään arvoista. Mahtaako olla laulua ollenkaan? Siitä huolimatta se on koskettanut monia, ei tosin minua.

Moni ajattelee, että arpi rumentaa kasvoja. Ehkä se rumentaakin, mutta tämäkään ei ole yksiselitteistä. Liverpoolin ja Stirlingin yliopistojen tutkijat nimittäin totesivat, että naisten ajatuksissa miehen kasvoilla oleva arpi vain lisää miehen viehätysvoimaa.

Niinhän sitä on laulussakin kyselty: "Miksi naiset rakastuvat renttuihin?"

Tuntematon sotilas floppaa ulkomailla

Väinö Linnan romaanista Tuntematon sotilas ei koskaan tullut suurta menestystä ulkomailla. Se oli  rakennettu Kiven Seitsemän veljeksen pohjalle, ja sen ymmärtämiseksi olisi tarvittu suomalaisten sotatraumojen ymmärtämistä ja murteidemme tuntemista.

Myös Louhimiehen elokuvan lyhyempää versiota ollaan viemässä ulkomaille. En usko sen menestykseen. Antti Rokka toimii hyvin alkuperäisen romaanin kokonaisuudessa, mutta Louhimiehen elokuvassa päähenkilöksi nostettuna Rokka on liian yksiulotteinen sankari ollakseen kiinnostava. Hän on kova sotimaan ja auktoriteettivastainen. Ei hänestä oikein muuta irtoa noiden ominaisuuksien lisäksi. Kotirintaman kaunis vaimo vain korostaa hahmon pinnallisuutta.

Ikävä sanoa, mutta suomalaiset kansalliseepokset eivät kiinnosta ulkomailla. Sotafilmejä on tehty niin paljon, että Louhimiehen elokuva hukkuu massaan. Kansainvälisesti ajatellen jatkosota ei ole kovin kiinnostava. Pienempi hävisi, mutta iso sai hieman nenilleen, kun katsoi viisaimmaksi heittää peliin voimien säästämiseksi vain kakkosjoukkueensa. Toisen maailmansodan traumoissa aihe on vähäinen.

Siksi on turha odottaa, että Louhimiehen elokuva saisi ulkomailla suurta huomiota.

Ehkä olen väärässä. Olen ollut ennenkin.

Tanskan lista oli kovempi kuin Schindlerin

Elokuva "Schindlerin lista" tunnetaan hyvin. Se on kertomus siitä, kuinka Saksan juutalaisia onnistuttiin pelastamaan toisen maailmansodan aikana kuolemalta tehdastyön avulla.

Paljon huonommin tunnetaan sitä, kuinka tanskalaiset onnistuivat piilottamaan maansa 17 500 juutalaisesta 17 200 vain sen ansiosta, että oman kansallisen kulttuurinsa pohjalta eivät suostuneet luovuttamaan.

Eivät vain suostuneet.

Tästäkin asiasta saa lisätietoa, kun lukee Jonathan Gloverin kirjan "Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria."