Arto Köykän blogi

Mies leijui puolen metrin korkeudessa

2012-02-20T01:55:00.000+02:00

Viime kesänä näin joltain gurulta vaikuttaneen miehen, joka leijui puolen metrin korkeudessa Salzburgin suurimmalla torilla.

Näin jälkeenpäin olen jäänyt ihmettelemään vain omaa välinpitämättömyyttäni. Millaisia asioita ihmiselle on tapahtunut, kun hän on päätynyt tällaiseen vakaumukseen, että kukaan ei oikeasti leiju ilmassa ja että kyse on välttämättä jonkinlaisesta taikatempun kaltaisesta huijauksesta?

Jotenkin on ymmärrettävää, että uskoo vain sen, mitä näkee. Mutta kun tässä tapauksessa nimenomaisesti ei usko sitä, minkä näkee.

Vanhojenpäivän periaate on muuttunut

2012-02-16T09:30:00.001+02:00

Vanhojenpäivän asunani oli vaarini vihkitakki 1920-luvulta. Olin siinä kerrassaan vakuuttava herrasmies. Tytöt olivat käyneet mummujensa vaatekomeroilla, ja he näyttivät eläkeläistantoilta kaikki.

Koulupäivän me vietimme koululuokkia kierrellen ja jonkinlaisia näytetunteja antaen. Muuan luokkatoverini muisti kysyä joka luokassa, kuinka paljon Neuvostoliitto tuotti vuodessa perunaa, sehän oli olevinaan tärkeää silloin. Kuljeskelimme myös kaupungilla ja kävimme vanhempiemme työpaikoilla. Olimme arvokasta väkeä.

Hieno päivä päättyi illanviettoon, jossa tytöt olivat taas nuoria tyttöjä. Ensimmäisiä romansseja solmittiin.

Seuraavana talvena jätimme lukion ja varmaan oletimme, että olimme olleet osa ikuista perinnettä, mutta siinä erehdyimme. Viisi vuotta myöhemmin saimme kuulla, että vanhojenpäivänä tytöt eivät enää etsineet mummojensa rytkyjä, vaan olivat alkaneet käydä pukuvuokraamoissa. He leikkivät hienoaneitiä.

Kuullessamme uudesta muodista olimme 22-vuotiaita opiskelijoita ja päivittelimme silloisia nykylukiolaisia. Säälimme heitä ja ihmettelimme, mikseivät he osanneet pitää hauskaa.

Nyt yli 30 vuotta myöhemmin en oikein tiedä, mitä ajattelisin. Hauskaa tämän päivän lukiolaisillakin tuntuu olevan, paitsi ehkä niillä tyttövaltaiseen lukioon päätyneillä neitosilla, jotka eivät onnistuneet kaappaamaan itselleen sopivaa partneria. Taistelu alkaa kuulemme jo lukion ensimmäisen syksyn ensimmäisinä päivinä.

Meidän hauskamme ei maksanut mitään. Eilisessä Hesarissa taas esiteltiin laskelma lukiolais-Kaisan kuluista. Ne olivat kaikkiaan 710 euroa. Esimerkkipoika selvisi 272 eurolla, mutta Kaisankin kulut olivat kohtuulliset verrattuna siihen, että Runeberginkadulla olleesta liikkeestä oli joku ostanut itselleen 880 euron puvun.

Kauranen lähti, Dostojevski jäi

2012-02-15T10:04:00.000+02:00

Kauan sitten luin Anja Kaurasen (nyk. Snellman) romaanin Sonja O. kävi täällä. Muistan, millaisen "vimman" vallassa olin sen kirjan äärellä. Se vakuutti minut sisällöllään ja kielellään. (Vimma oli sen ajan muotisanoja.)

Pari viikkoa kirjan lukemisen jälkeen vaikutus oli kadonnut. Sisällöstä ei ollut jäänyt mitään mieleen, eikä vaikutelma vahvasta kielestä yksinään kantanut. Mitään jälkimakua en tuntenut.

Toisin on Dostojevskin laita. Nyt on kulunut kolmisen viikkoa siitä, kuin sain päätökseen hänen Kaksoisolentonsa, jonka vasta nyt luin ensimmäistä kertaa. Se ei kuulu hänen merkittävimpiin teoksiinsa, joista jonkin olen lukenut seitsemän kertaa.

Yhä tuo Kaksoisolento vaivaa minua. Luin sen loppuun, mutta siitähän se lukeminen tavallaan vasta alkoi.

Dostojevskilta olen oppinut myös tämän: Älä heti sano. Odota viikko tai kaksi.

Köyhän miehen ainoa oikeus

2012-02-11T00:53:00.004+02:00

Ajatus kostavasta Jumalasta on luokiteltu jonnekin uskonnollisen esihistorian kammottaviin kellareihin. Valistunut ihminen vilkaisee sinne ja sulkee luukun kuvotusta tuntien.

Ei vain ole mietitty, miten ajatus kostavasta Jumalasta on syntynyt. Sen taustana on sellainen yhteiskunnallisen kehityksen varhaisvaihe, jossa ei ollut yleisiä lakeja. Oli vain kaksi oikeuden lajia, vahvemman oikeus ja oman käden oikeus. Käräjiä ei silloin istuttu.

Kun rikas ja vahva tuli ryöstömatkoillaan köyhän ja heikon luo, tällä ei ollut mitään keinoa puolustautua eikä saada lampaitaan takaisin. Hän saattoi vain kirota ryöstäjien perään, jotka pölyvana perässään kaikkosivat taivaanrantaa kohti.

Silloin köyhän miehen päässä syntyi ajatus, että Jumala jakaisi oikeutta ja kostaisi väärintekijöille. Olisi edes Jumala, joka olisi lopulta köyhän puolella.

Jumalan kosto oli köyhän miehen oikeusturva, se ainoa.

Toisinaan uskonnolliset opit ovat vuosisatoja käyttämättöminä ja hylättyinä, kunnes ne saavat uuden merkityksen.

Ehkä olisi taas aika muistuttaa Jumalan mahdollisesta kostosta.

Vai tietäisikö joku edes yhden muun keinon, jolla voisi pelottaa ylikansallisia yhtiöitä? Ne kiertävät alhaisten verojen ja matalien palkkojen perässä niin kuin luteet hakevat likaa? Hetken ne pitelevät hyvänä, mutta vain sen ajan kuin niille itselleen on hyödyksi. Sitten ne viskaavat ihmisen pihalle kuin kesäkissan. Ulkona on vilu ja nälkä.

Ei niille riitä kohtuullinen toimeentulo eikä suurikaan vauraus. Ne repivät juurineen kaiken, mikä irti lähtee.

Rovaniemi, Tampere, Helsinki

2012-02-07T07:39:00.002+02:00

Tapasin muutaman rovaniemeläisen, ja heidän mielestään sää ei muutu Rovaniemellä koskaan niin huonoksi, että ajettaisiin monen sadan auton ketjukolareita niin kuin Helsingissä. Ajonopeutta ei valita liikennemerkkien, vaan ilman ja tienpinnan mukaan.

Rehellisyyden nimissä helsinkiläisilläkin on etunsa. Ero Tampereeseen on selvä. Jos kaupungin keskustassa laittaa vilkun päälle vaihtaakseen kaistaa, takana oleva helsinkiläinen painaa jarrua antaakseen tilaa ja tamperelainen kaasua varmistaakseen omat asemansa.

70 kuoli mutta se ei ole minun vikani

2012-02-02T08:45:00.006+02:00

Egyptin jalkapallomellakassa kuoli yli 70 ihmistä. Tapahtuma on karseaa katsottavaa. Kyseessä on surkea tapaus, jossa sanat loppuvat kesken niin kuin maailmaa seuratessa niin usein.

En kuitenkaan kannata sitä, että Suomen Palloliitto lähettäisi Egyptiin anteeksipyynnön. Jalkapalloihmisenä en tunne tänä aamuna katumusta.

En liioin kannata sitä, että Suomen valtio tai evankelisluterilainen kirkko pyytäisi anteeksi saamelaisille vuosikymmeniä sitten tekemiään vääryyksiä. Sitäkin tässä on ehdotettu.

Enkä tunne syyllisyyttä siitä, että kirkko on jossain historiansa vaiheessa harrastanut inkvisitiota tai toiminut kansalaissodan aikana taitamattomasti. Myöskään Pohjois-Irlannin väkivaltaisuudet eivät ole suomalaisten kristittyjen vika. En pyydä niitäkään anteeksi. Katolisen kirkon pedofiliaskandaalit eivät kuulu minulle.

Vuonna 1985 Liverpoolin kannattajat aiheuttivat Belgiassa Heyselin stadionilla 39 ihmisen kuoleman, mutta suomalainen FC Liverpool väki ei ole tähän syyllinen.

Anteeksipyyntö on kaunis ja tärkeä asia, ja monesti vain sen ansiosta elämää voidaan jatkaa. Sen vuoksi sitä on käytettävä harkiten, eikä sitä pidä tärvätä. Ellei siihen liity aitoa, henkilökohtaista katumusta, se vain rapauttaa koko asian vaikutusta. Lapset eivät voi pyytää anteeksi omien vanhempiensa tekoja, eikä kenenkään tarvitse murehtia toisissa maissa tehtyjä rikoksia. Kyllä tässä omassa elämässä on riittävästi setvimistä.

Seurakuntapapit pois politiikasta

2012-01-30T10:05:00.001+02:00

Jämsänkoskella, suuren paperitehtaan vieressä viettämäni kolme ja puoli vuotta oli minulle pappiselämän peruskoulu. Jouduin miettimään esimerkiksi sitä, mikä on papin rooli tiukasti jakaantuneessa yhteisössä. Evääksi olin saanut piispa Paavo Kortekankaan sanat: "Poliittisessa toiminnassa pappi pääsee parhaimmillaan siihen, että puolueeseen kuulumisesta ei ole merkittävää haittaa."

Tämän ohjeen varassa lähdin liikkeelle. Näin todella paljon vaivaa sen hyväksi, että minua ei laskettaisi minkään poliittisen suunnan edustajaksi, vaan että voisin olla samalla tavoin kaikkien ihmisten pappi.

Pian huomasin, että tästä perusasenteesta ei ollut vain hyötyä, vaan että se oli ainoa tapa, jolla saattoi pysyä elossa.

Paperitehdaspaikkakunta oli yhteiskunnallisen elämän laboratorio, jossa mahdolliset ongelmat olisivat nopeasti tiivistyneet, mutta myöhemminkään en ole havainnut mitään syytä tarkistaa noita perusnäkemyksiä.

Edelleenkin seurakuntapapin kansa koostuu kaikkien puolueiden edustajista, ja heitä jokaista on kyettävä palvelemaan. On turhaa rakentaa papin ja seurakunnan välille ylimääräisiä muureja.

Kirkon erityisviroissa toimivat papit voivat seurakuntapappeja huomattavasti vapaammin kuulua puolueisiin. Tilanne on aivan erilainen myös silloin, kun yhteiskunta syöksyy 1930-luvun Saksan tavoin johonkin ääritilaan, mutta normaalissa demokratiassa puoluepoliittinen selibaatti toimii parhaiten.

Puolueisiin kuulumattomuus ei vähennä yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuutta. Päinvastoin se lisää sitä, koska hieman sivusta pappi voi paremmin ottaa kantaa maailmankatsomuksellisen osaamisen ammattilaisena.

Suomen presidentillä on tapana jättää puolueen jäsenkirja tultuaan valituksi virkaan. Tätä hän ei tee vähentääkseen vaikutusmahdollisuuksia, vaan lisätäkseen niitä.

Adalmiina Cathrerine ja muut nimivalinnat

2012-01-26T07:33:00.001+02:00

Toiset vanhemmat antavat lapselleen nimeksi Adalmiina Catherine ja toiset Anna Marjukka. Päätelmäni ovat hataralla pohjalla, mutta siitä huolimatta rohkenen sanoa, että nimen valinnalla vanhemmat kertovat jotain myös itsestään. Edellisen lapsen vanhemmat ovat jälkimmäisiä todennäköisemmin niitä, jotka seurassa antavat sen vaikutelman, että juuri heidän lapsensa on aivan erityinen ja ihmeellinen muihin verrattuina. Tämä isä- ja äitityyppihän on kokonainen vanhemmuuden laji.

Tiukasti ottaen normaalissa suomenkielisessä perheessä Catherine on laiton nimi, koska nimi ei saa olla kielenvastainen. Catherine ei asetu suomen oikeinkirjoitusjärjestelmään. Siinä on sekin huono puoli, että nimi on joka kerta erikseen tavattava. Käytännössä tämän esimerkkilapsen nimi on Adalmiina Katherineseelläjateehoolla.

Viranomaisten linja hankalien nimien hyväksymisessä on horjuva. Ainakaan ei mennä nollatoleranssilla, mutta ei mene poliisikaan liikennevalossa. Ei se pysäytä autojonoa pysäyttääkseen auton, joka ajaa 51 km/h:n nopeutta viidenkympin alueella, vaikka laiton nopeus se siitä huolimatta on.

Catherine voi kertoa myös vanhempien alhaisesta koulutustasosta. En voi tätä varmaksi sanoa, mutta sellainen tuntuma on jäänyt, että erikoisten nimien taustalla on vanhempien kovin lyhyiksi jääneet opinnot. Siitä tulee joskus kiusallisia tilanteita, kun kulttuuritajussa ja kielen osaamisessa on puutteita ja tulos on varsin sattumanvarainen.

Ja kaikesta huolimatta: ainakin täällä meillä päin Suomea vanhempien ylivoimainen enemmistö valitsee lapselleen nimen, josta on pakko sanoa että hyvin valittu.

Olen siis wiccalainen tai hindulainen, höh

2012-01-22T12:06:00.000+02:00

Tänään luin Aamulehden etusivulta lauseen: "Löydä oma jumalasi kätevän kysymyskaavion avulla." Sisäsivulta löytyi lasten noppapeliä muistuttava kaavio. Keskellä sivua luki: "Aloita tästä."

Siitä sitten mentiin eteenpäin, yksi kerrallaan uskontoon liittyviin kysymyksiin vastaillen. Jokainen vastaus johti uuteen kysymykseen.

Lopulta huomasin päätyneeni jonnekin hindulaisuuden ja wiccalaisuuden tienoille. Naapurina oli satanismi.

Menikö joku mönkään, minä kun tunnen olevani opillisesti varsin perinteisillä linjoilla oleva luterilainen pappi? Oliko vika minussa vai kysymyskaaviossa?

Tai ehkä testin tarkoituksena oli ovelasti osoittaa, että ihminen ei valitse uskoaan niin kuin vaalikonetta täytetään ja että tällaiset testit ovat hölmöläisten touhua.

Kaavion ongelmana oli jo ensimmäinen ajatus, johon oli otettava kantaa: "Uskon, että Jumala loi maailman kuudessa päivässä."

Kun siihen vastaa normaaliin luterilaiseen tapaan, että ei tietenkään, on jo heti oudossa seurassa.

Siivoustyötä ei pidä mollata

2012-01-20T20:26:00.000+02:00

Jopa jonkinlaista innostusta tuntuu olevan ilmassa, kun on ehdotettu, että koulujen jälki-istunnot korvattaisiin työrangaistuksilla. Istumiset eivät tietenkään toimi, mutta työn käyttäminen rangaistuksena epäilyttää. Ehdotuksissa on vaarallinen piiloviesti.

Koulun järjestämää työtä voisivat olla koululehteen kirjoittaminen tai valokuvaaminen, musiikkitapahtuman järjestäminen, alaluokkien oppilaiden avustaminen koulutehtävissä, mopon korjaaminen, polkupyörien keväthuolto; ihan mikä tahansa sellainen tekeminen, joka viittaa johonkin kiinnostavaan ammattiin.

Työrangaistusten yhteydessä ei kuitenkaaan puhuta mistään tuollaisesta työstä, vaan ennen muuta siivoamisesta.

Ehdotusten alta paljastuu ruma arvomaailma. Siivoustyö on näissä ehdotuksissa halveksittavaa, vähäarvoista työtä, joka kelpaa jopa rangaistuskäyttöön.

On pakko olla eri mieltä. Siivoaminen on kunniallista, tarpeellista työtä, joka hyödyttää yhteiskuntaa ja sen jokaista jäsentä. Ei se ole nykyään ihan osaamattomankaan hommaa.

En ole keksinyt, mihin ihmeeseen tarvitsisin kulttimaineeseen nousseita Angry Birdsin tekijöitä. Sen sijaan huomaan heti aamulla, jos siivooja on jättänyt käymättä.

Jotenkin on mennyt ohi

2012-01-18T23:23:00.000+02:00

Ihmisellä on taipumus liioitella oman aikansa saavutuksia ja ongelmia, kuvitella ympärillään näkemäänsä ikuiseksi, vaikka se on vain tilapäistä, ja lausua omasta rajallisuudestaan lopullisia arvioita.

Olen muistellut esimerkiksi sitä kahdeksan vuoden takaista Helsingin Sanomien kuukausiliitteen etusivua, jossa sanottiin näin: "Maapallolla elää nyt 6,2 miljardia ihmistä, ja jokaisella on dna:ssaan 62, miljardia emästä. Tänä kevään tutkijat julkaisevat ketjun viimeistä emäsparia myöten. Elämän salaisuus on vihdoin ratkennut."

Menikö suunnitelmassa jokin mönkään? Paloiko laboratorio vai kaatuiko kovalevy? Olivatko varmuuskopiot unohtuneet vai loppuiko rahoitus?

Vai mikä siinä on, etten minä ole sattunut missään huomaamaan elämän salaisuuden ratkaisua?

Turkoosi on muotia

2012-01-14T00:55:00.001+02:00

Kuulin radiosta, että turkoosi olisi nyt muotimaailman muotiväri. Sen käyttöön on ollut vuosien varrella muitakin syitä kuin vain se, että se on ollut muotia.

Kun paikallista jalkapalloseuraamme PJK:ta aikanaan perustettiin, pelipaidan väriksi valittiin juuri turkoosi. Sillä tavoin nuori ja köyhä seura välttyi vieraspaitojen hankkimiselta, koska mikään muu seura ei ollut kelpuuttanut turkoosia.

Rumia ne paidat olivat, ainakin näin nykyihmisen silmin. Pelaamista ne eivät haitanneet.

Hän juoksi (teeman jälkikirjoitus)

2012-01-13T01:53:00.001+02:00

Kiitoksia kommentaattorilleni Tommille virityksestä. Oli mukavaa kirjoittaa tämä teemallinen sarja. Teksteissä ei ollut juuri mitään sellaista, mitä en olisi jossain aiemmin sanonut, mutta ensimmäistä kertaa asettelin ajatukseni tähän järjestykseen.

Jälkihuomautuksena sanon, että ihmisen ikä ja elämäntilanne vaikuttavat ratkaisevasti siihen, millaista todennäköisyyttä valinnan syntymiseksi edellytetään. Jumalasuhteessa vaaditaan suurinta prosenttia silloin, kun ollaan keski-iässä ja oma itseluottamus ja varmuuden tunne ovat vahvimmillaan. Lapsuudessa, nuoruudessa ja vanhuudessa riittää pienempikin prosentti. Hukkuva ei laske prosentteja, promillekin riittää.

Eikä rakastunut ihminen laskelmoi. Muistan kahdenkympin iästä, kuinka istuin vanhan kaverini kanssa jossain kahvilassa. Sitten hän havaitsi jonkun. Saman tien hän nousi ylös, otti laukkunsa ja sanoi: "Nyt täytyy mennä."

Ei olympiasatasen finalisti sen intohimoisemmin lähde.

* * *

Iacoccan Autoelämäkerta kannattaa lukea. - Tai älkää sittenkään. Kun sen luette, saatte selville, mistä ovat peräisin kaikki johtamiseen liittyvät ajatukseni.

Epävarmuuden vangit (teema jatkuu, osa 5)

2012-01-11T13:18:00.003+02:00

Tuskin mikään sattumus tai maailmanmahti saisi minua kääntymään hindulaisuuteen; niin keksityltä vaihtoehdolta se tuntuisi. Sen sijaan ateismi ja varsinkin agnostismi ovat houkuttaneet. Jälkimmäinenhän tarkoittaa, että Jumalan olemassaolo jää ratkaisematta ja että siihen ei oikein voi ottaa kantaa. Mieluusti katselen asioita hieman sivusta ja eri näkökulmia etsiskellen.

Agnostismissa on kuitenkin heikkoutensa. Eniten kiusaa, että se jää jonkinlaiseksi keskikentän nyhräämiseksi. Pahimmillaan se voi olla terveen varovaisuuden sijasta suoranaista pelkuruutta. Se ei ota huomioon sitä, että elämä kuluu minuutti minuutilta. Haluaisin, että tulisi se avaava syöttö, josta syntyisi edes yksi maali.

En haluaisi jäädä tärkeiden elämänalueiden ikuiseksi poikamieheksi.

Enkä halua jäädä epävarmuuden vangiksi.

Aivan niin kuin mikä tahansa elämänilmiö, myös jumalasuhde on päätettävä tietyn epävarmuuden vallitessa. Ei uskolta voi vaatia sadan prosentin varmuutta, koska sitä ei ole olemassa millään muullakaan elämänalueella.

Eri elämäntilanteissa vaadittava faktojen määrä on tietysti erilainen. Katua ylittävä jalankulkija voi tavoitella liki sadan prosentin varmuutta. Hukkuvalle riittää oljenkorsi, jonka tuoman avun todennäköisyys lasketaan promilleissa.

Omalta alaltaan autoteollisuudesta Lee Iacocca sanoi, että oikean prosentin määrittäminen on vaikeaa, mutta onnistumisen mahdollisuudet ovat vähäiset, jos faktoista on koossa vain 50 prosenttia. Toisaalta täyttä sataa ei voi jäädä odottamaan.

Iacocca sanoo muistelleensa usein toisen maailmansodan aikaista Eisenhoweria, joka oli pilaamassa jahkailullaan maihinnousun. Lopulta Eisenhower oli kuitenkin sanonut: "Riippumatta siitä miltä sää näyttää, meidän on lähdettävä liikkeelle nyt. Odottaminen voi olla vielä vaarallisempaa. Lähdetään!"

Minä sitä paitsi epäilen, että terveellä uskolla on ihmiselle jotain positiivista annettavaa.

Surullinen tapaus (teema jatkuu, osa 4)

2012-01-10T02:42:00.001+02:00

Tapasin hiljattain muuatta ikäistäni miestä, johon olen tutustunut joskus lukioaikana, vaikka emme käyneetkään samaa koulua.

Tällä pojalla riitti tyttöjä. Tummat hiukset, ruskeat silmät, kohtuullinen määrä pituutta ja sopusuhtainen kroppa olivat vetovoimainen yhdistelmä. Sitä täydensivät supliikkimiehen jutut ja hämmästyttävä silmä sellaisille pienille eleille ja huomaavaisuuden osoituksille, joilla tytöt sai tyytyväiseksi.

Hänen intiimistä elämästään en tiennyt mitään, mutta sen saatoin nähdä, että tytöt vaihtuivat usein. Oudointa oli, että jotenkin hän onnistui säilyttämään välit hyvinä myös entisiin tyttöystäviin.

Yhden kerran hän oli kihloissa.

Ja nyt, melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin tapasin hänet jollain moottoritien varteen rakennetulla liikenneasemalla (vai mikä ihmeen nimi niillä nyt on). Pitkästä tauosta huolimatta hänet oli helppo tunnistaa, charmantti mies.

Kertasimme elämämme tapahtumia. Leppoisasti hän jutteli, sangen hyväntuulisesti, kunnes sanoi: "Naiset... en löytänyt oikein sopivaa."

Elämässä on kyse ajoituksesta (teema jatkuu, osa 3)

2012-01-08T22:36:00.003+02:00

Esimerkiksi Ford Mustangin takana olevan amerikkalaisen autotehtaan johtajan Lee Iacoccan kirja Autoelämäkerta on viisaimpia kirjoja, mitä on käsiini sattunut. Palaan sen ajatuksiin lähes viikoittain.

Olen miettinyt esimerkiksi sitä, kuinka Iacocca kirjoittaa oikeasta ajoituksesta. Hän sanoo, ettei hänen alallaan voi odottaa kaikkien faktojen kokoamista.

Iacocca neuvoi erästä kollegaansa: "Sinulla on faktoista yhdeksänkymmentä viisi prosenttia, mutta kestää puoli vuotta ennen kuin loput viisi ovat koossa. Ja siihen mennessä hankkimasi tiedot ovat vanhentuneita, koska markkinat ovat jo tulleet ja menneet. Ajoituksesta elämässä on kysymys."

Iacocca sanoo, että jossain vaiheessa on tehtävä hyppy tuntemattomaan; ensinnä siksi, että oikeakin päätös on väärä, jos se tehdään liian myöhään, ja toiseksi siksi, että useimmissa tapauksissa varmuus on tuntematon käsite.

Barosille ei kelvannut (teema jatkuu, osa 2)

2012-01-07T01:58:00.003+02:00

Joskus urheilussa on hetkiä, jolloin se lakkaa olemasta vain kilpailua sekunneista, senteistä ja maalilaukauksista, ja muuttuu niiden sijasta elämän kuvaksi.

Yksi tällainen hetki oli, kun EM-kisoissa loistanut tšekki Milan Baros pelasi ensimmäisiä kertoja Liverpoolin joukkueessa.

Baros sai pallon kuudentoista alueen rajalla, jossa hänellä oli hyvä mahdollisuus maalilaukaukseen. Hän päätti siirtää palloa pari metriä päästäkseen vielä parempaan paikkaan. Tämän tehtyään hän siirsi palloa vielä kerran.

Kuudentoista kulmalla tilanne oli jo huonontunut, mutta hän olisi voinut yhä ampua. Tämäkään paikka ei häntä tyydyttänyt. Hän jatkoi kuljetteluaan ja ajautui päätyrajalle. Siellä hän lopulta sössi pallon maalipotkuksi, vaikka mahdollisia tekopaikkoja oli kaikkiaan ollut kolme tai neljä.

Nollanollat eivät pitkälle riitä

2012-01-06T00:33:00.005+02:00

Tupakat on viety asiakkailta piiloon. Toisin kuin monet idean kiihkeimmistä vastustajista, rohkenen uskoa, että uusi käytäntö voi oikeasti vähentää tupakointia. Tällaisilla pienillä tempuilla ajattelumaailmaa on vähitellen muutettu, ja tupakointi on lakannut olemasta muodissa.

Mahdollisesta edistyksestä huolimatta en kuitenkaan innostu ideaan. Jos ollaan johdonmukaisia ja piilotetaan ihmisten näkyvistä kaikki epäsuotavat ostokset, kaupoissa voi pian olla tyhjää.

Maailman parantaminen uusia kieltoja keksimällä on jalkapallokielellä nollanollan pelaamista. Ei soi omassa päässä, muttei tule maaleja eikä niiden mukana voittojakaan. Joukkue hädin tuskin säilyttää sarjapaikkansa. Esimerkiksi 20 seuran Valioliigassa pelkillä tasapeleillä olisi tällä hetkellä sijalla 16 eli hieman putoamisviivan yläpuolella.

Ainakaan minulle nollanollat eivät riitä elämän sisällöksi.

Barcelonan yliopiston professori Jose Ignazio Gonzalez Faus on laajentanut suosimaani ajattelutapaa ihmisen jumalasuhteeseen: "Vapaus on ainoa mahdollinen kasvualusta sille hyvälle, jota Jumala tavoittelee. Sen sijaan melkein kaikkien moraalinpuolustajien väkivaltainen kiihko päätyy tuottamaan nykyaikaisittain ilmaistuna muovista hyvää."

Kiitoksia, mutta minä en tanssi

2012-01-03T09:51:00.001+02:00

Kieltäydyin juuri eräästä julkisesta esiintymisestä. Mieleni teki kirjoittaa vastaukseksi kuusi sanaa: "Paljon kiitoksia, mutta minä en tanssi."

Kirjoittamatta jäi, koska vitsi olisi mennyt kuitenkin ohi.

Alkuperäinen juttu meni näin Gunnar Aspelinin kuvaamana:

Vieraillessaan vuonna 1848 Kööpenhaminassa Fredrika Bremer yritti tapansa mukaan päästä kosketukseen sen ajan kuuluisien kulttuuripersoonallisuuksien kanssa. Hän tapasi maan etevimmän teologin Martensenin ja keskusteli uskonnollismielisen kansanjohtajan Grundtvigin kanssa. Hän tapasi myös luonnontutkija Örstedin ja kävi vanhan kansallisrunoilijan Oehlenschlägerin luona. Viimein hän yritti tulla kosketukseen yksinäisen ja luoksepääsemättömän tekijän kanssa, joka kirjoitti elämän olennaisista asioista käyttäen eri pseudonyymejä. Eräänä kauniina päivänä hän vei Kierkegaardin asuntoon kirjeen, jonka alku kuului näin:

Victor Eremitalle.Yksineläjä, samanlainen kuin Te (vaikka hän elääkin seurapiireissä) haluaisi hartaasti tavata Teidät ennen kuin poistuu maasta, osalta siksi, että tahtoo kiittää Teitä teostenne taivaallisesta mannasta, osalta saadakseen keskustella kanssanne »elämän taipaleista», elämän muodonvaihdoksista, aiheesta, joka tällä hetkellä enemmän kuin milloinkaan syvästi häntä kiinnostaa.

Victor Eremita eli Sören Aabye Kierkegaard ei vastannut koskaan kuuluisalla ruotsalaiselle kirjailijattarelle. Mutta kun Fredrika Bremer myöhemmin lähetti hänelle kirjansa Liv i Norden (Elämää pohjolassa), Kierkegaard kirjoitti päiväkirjaansa: »Nyt minua miltei suututtaa, etten vastannut niin kuin olin ajatellut: paljon kiitoksia, mutta minä en tanssi.»

Tätäkin tapahtui vuonna 2011

2011-12-30T23:22:00.002+02:00

Uutisvuotta on muisteltu. Omassa varastossani on myös tällaisia, melkein unohdettuja tapahtumia. Valitsin niistä seitsemän:

1) Orimattilassa ovat tyytyväisimmät suomalaiset, sitten tulevat Kuusamo, Jämsä, Noormarkku ja Raahe. Suonenjoella ovat tyytymättömimmät.

2) Kesäpaikan naapurissa paloi halli. Monta kuukautta myöhemmin näin talon vanhaaisäntää, jonka käsiin oli otettu palaneen ihon tilalle reidestä uutta nahkaa.

3) Espoolainen 16-vuotias poika anasti toiselta nuorelta Habbo-hotellin huonekaluja 465 euron arvosta. Hyvinkään käräjäoikeuden mielestä 16-vuotias syyllistyi näpistykseen ja lievään luvattomaan käyttöön, mutta Kouvolan hovioikeus katsoi, ettei virtuaalihuonekaluja voida pitää irtaimena omaisuutena.

4) Jossain ehdotettiin, että koiran omistajilla pitäisi olla jonkinlainen koirakortti. Kukaan ei ole vielä ehdottanut, että kadulla ei saisi kävellä ilman asianmukaista koulutusta.

5) Helsingin Sanomat laittoi jakoon 25 000 lehteä, joissa oli viikon vanha etusivu.

6) Heti Breivikin iskun jälkeen terrorismiasiantuntijat olivat erimielisiä siitä, oliko kyseessä Al Qaida vai jokin muu islamilainen järjestö.

7) Tutun sairaanhoidon opiskelijan opinnäytetyö leikkaussalien varmistuslistoista jossain alan konferenssissa oli melkoinen hitti. Lopultakin on keksitty, että leikkaussalissa voisi olla lista, josta tarkistetaan ennen operaatiota, onko kaikki tarpeellinen kunnossa ja leikataanko oikea jalka.

Käänteentekevät ovat vielä salassa

2011-12-30T00:43:00.001+02:00

Oman kylämme lukion WLAN-verkko ei valmistunut syyslukukauden 2011 aikana. Jos olisi ollut kuluneen vuoden alussa ennustajan taito ja siltä pohjalta olisi pyytänyt arvauksia tulevan viivästymisen syistä, kukaan ei olisi maininnut Japanin maanjäristystä ja siitä seuranneita teknologiateollisuuden ongelmia.

Emme aavistaneet myöskään Norjan tapahtumia. Anders Breivik kuljeskeli tammikuun alussa vapaana ja hänen nuoret uhrinsa suunnittelivat tulevaisuutta. Jääkiekkovoitto yllätti, ja eduskuntavaalien tulos oli aivan muuta kuin vuoden alussa uskottiin.

Yksityisiä ihmisiä ovat järkyttäneet sairaudet, yllättävät kuolemat, onnelliset rakastumiset ja alkaneet raskaudet.

Vuosi 2012 on tulossa. Kaikki käänteentekevät ovat vielä salassa.

Presidentti armahtaa kun armahtaa

2011-12-28T22:56:00.002+02:00

Presidenttiä ei tarvita nykyään juuri mihinkään. Sitä mukaa, kun hänen valintansa tuli kansalaisten itse päätettäväksi asiaksi, hänen valtaansa alettiin järjestelmällisesti vähentää. Nykyään hänen käsissään on tuskin mitään sellaista, mitä joku muukin ei voisi tehdä.

Yksi tärkeä asia hänelle on kuitenkin jäänyt: armahdusoikeus. Käytännössä se on tiukasti käytetty. Vuosittain anomuksia on pari sataa, ja niistä viisitoista päätyy myönteiseen tulokseen.

Kaiken johdonmukaisuuden ja automaattisuuden vastapainoksi yhteiskunta tarvitsee venttiilin muistuttamaan sitä, että oikeus ei aina toteudu, jos laeista ja säännöksistä pidetään poikkeuksetta kiinni.

Viisautta on myös se, että presidentti ei perustele päätöksiään. Hän vain armahtaa kun armahtaa ja on armahtamatta kun on armahtamatta.

Tulevissa vaaleissa voi tehdä äänestyspäätöksensä myös sillä tavoin, että miettii kenelle antaisi suvereenin armahtamisen vallan. Jos joku on kypsä käyttämään tällaista oikeutta, hän luultavasti osaa riittävästi paljon muutakin.

Toiseksi viimeisenä yönä

2011-12-23T09:47:00.002+02:00

Toiseksi viimeisenä joulua edeltävänä yönä valvoin puoli neljään saakka kirjoittaakseni vuosittaisen joulutervehdykseni. Se on luettavissa myös täällä.

Eläinten joulurauha

2011-12-21T11:04:00.001+02:00

Tuoreen uutisen mukaan Haapavedellä on julistettu eläinten joulurauha. Otsikko sai otsani rypistymään: taas yksi, taas näitä.

Eläimet kun elävät jokseenkin rauhassa joulukiireiltä, elleivät ihmiset niitä varta vasten töki. Koira makoilee paikoillaan, kissa kehrää eikä sillä ole kiire. Varsinkin karhut ovat tähän aikaan vuodesta oikein rauhallisia. Oravat näyttävät minun silmissäni elävän samaa rauhaa kuin kesälläkin.

Paimiossa eläinten joulurauhaa julistanut kirkkoherra tosin sanoi julistaessaan koirien joulurauhaa: "Eläinten joulurauha soundaa hyvin joulun sanomaan."

Mutta.

Tarkkaan uutista lukien Haapaveden joulurauhan julistus ei ollut höpöjuttua, sillä siihen liittyi myös teko: ”Yli Haapaveden pitäjän itse kullekin riistaeläimelle rikkomaton joulurauha niin, ettei yksikään metsämies pyyntiaikeissansa järkytä jouluaatosta kello kahdestatoista toiseen joulupäivään kello kahteenkymmeneenneljään."

Poliittinen idolini Vaclav Havel on kuollut

2011-12-18T19:34:00.001+02:00

Poliittinen idolini, Tšekkoslovakian entinen presidentti Vaclav Havel on kuollut.

Kenenkään toisen poliitikon elämäkertaan en ole tarttunut yhtä innostuneena. Kenenkään toisen poliitikon kirjaa en ole laskenut käsistäni yhtä lumoutuneena.

Havel ei tavoitellut valtaa. Se vain tuli hänen osakseen sen jälkeen, kun hän oli ollut valmis kärsimään ja menettämään. Presidenttinäkin hän oli yhä kirjailija ja runoilija.

Kerran olen istunut pari tuntia netissä vain löytääkseni sen valokuvan, jossa hän käveli takki olalla pitkin Prahan katuja oltuaan vain muutamaa minuuttia aiemmin Tšekkoslovakian presidentti.

En löytänyt. Harmittaa vieläkin.

Saarnaaja katsoi yleisöön (toljotti)

2011-12-13T09:49:00.002+02:00

Muistelen sitä, kun viimeksi osallistuin vieraan seurakunnan jumalanpalvelukseen. Siellä näkee joitakin asioita selvemmin kuin kotona.

Saarna oli hyvin valmisteltu. Siinä oli pyrkimystä ajankohtaisuuteen, vaikka tämä saarnaaja nyt ei ollutkaan suuri ajattelija, mutta eihän heitä paljon ole. Puheen sisältö oli kuitenkin 8+.

Ongelmana oli kommunikaation puute. Saarnaaja puhui niin kuin olisi ollut yksinään kirkossa. Jos hän oli ennen messua harjoitellut esiintymistään tyhjässä salissa, mikään ei olisi muuttunut tositilanteessa. Jo kouluvuosina opetettavien sääntöjen mukaan hän katsoi yleisöön, mutta se katse oli pelkkää toljotusta. Hänen silmänsä olivat kuulijoissa, mutta ajatuksensa yksinomaan paperissa tai sitten hieman siitäkin sivussa. Ei ollut mahdollista, että hän olisi joskus iskenyt silmää kuulijoilleen.

Tosin kommunikaation puute ei ole Suomessa vain pappien vika. Samanlaista yksinpuhelua virkamiehen kirjoittamin sanoin ovat ministerin puheet. Samalla tavoin toljottaa presidentti uutenavuotena kameraan sen sijaan, että katsoisi kansalaisiin.

Täyttyisivätkö kirkot paremmilla saarnoilla? – En usko.

Joskus kesäteologina ollessani sain nuorilta lupauksen, että he varmasti tulisivat paikalle, jos vain olisin saarnavuorossa. En ole havainnut heidän rakentavan jonoa kirkon ovelle. Odottelen, että heistä edes yksi tulisi paikalle, edes joskus.

Hymiöitä korvaamaan

2011-12-11T14:44:00.004+02:00

Hymiöt ovat varmaan syntyneet tarpeeseen, kun ilmaisu on jouduttu rajaamaan tekstareissa äärimmäisen tiukasti 160 merkkiin. Ongelmaksi ne ovat muuttuneet sitten, kun niitä on sovellettu muuhunkin kirjoittamiseen, jossa vastaavia merkkirajoituksia ei ole.

Hymiöt ovat askel kiinalaisen kirjoitusjärjestelmän suuntaan, jossa lukijan on tunnettava erikseen jokainen merkki. Ääntämykseen perustuva kirjoittaminen on kuitenkin kommunikaation kannalta ylivoimainen. Sen avulla luodaan syvimmät tunteet välittävää kirjallisuutta ja välitetään ymmärrettävää informaatiota.

* * *

Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin ja arvelen lukijoissa syntyvän tällaisia vastaväitteitä: "Äänensävy ja pienen pienet ilmeet välittyvät netissä huonosti. Tekstin varassa toimivaan viestintään on hyvä tuoda muita keinoja."

Minä puolestani uskon, että ilman hymiöitä voidaan sanoa kaikki se mikä hymiöiden kanssakin. Oikeilla sanoilla toimittaessa lukijan ei tarvitse erikseen purkaa hymiökoodeja.

Hymiöt voidaan täysin korvata vaikkapa tällaisilla sanoilla: heh, hahhah, naurattaa, oho, hups, voi itku, pyh, hmmm, hui, apua, sääli, surku, sori, yäk, ei paljon heilauta, kiva, silmänisku, vitsi vitsi, pelottaa, väsy, irvistys, aha, joo, juu, OK, hih, huh, sopiihan se, ohhoijaa, mikä nautinto, ei ja vielä kerran ei, salli mun nauraa, hauska juttu, kiitos, anteeksi, moi, en niin tosissani, vai niin, jep, jees, kyllä vain, pahoillani, totta maar, tosi on, kyynel, älä nyt, ei sentään, ei kai, jopas sattui, myötätuntoisesti, leikilläni, ei niin kirjaimellisesti otettavaa, pöö, ja tämäkin vielä, riemuissani, ottaa päähän, hämilläni, halaus sulle, mene jorpakkoon, rakstan sua.

Sanojen maailma on loputon eikä mielikuvitukslle ole rajoja. Sen sijaan muutamalla viivalla, kaarella, pilkulla ja pisteellä ilmaisun reunat ovat pian vastassa.

Joulukertomukseen lipsahtanut aasi

2011-12-08T23:26:00.001+02:00

Muuan tuttu pappi aloittaa kirjoituksensa: "Maria, Joosef ja aasi..."

Aloituksessa ei ole mitään outoa, ja itsekin olen monesti kehitellyt ajatusta suunnilleen näistä lähtökohdista.

Tarkkaan ottaen kolmesta substantiivista yksi ei kuulu joukkoon: aasia ei mainita raamatunkertomuksessa. Se on raamatunlukijoiden omavaltainen lisäys. Alkutekstin mukaan Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta.

Ei siinä aasista puhuta.

Tämä mielikuvamme on esimerkki siitä, kuinka halukkaasti lykkäämme tekstiin omia muistojamme ja vaikutelmiamme. Ei kai se vaarallista ole, mutta tämän havaitseminen tuo nöyryyttä kuvitelmiimme, että todellisuus olisi niin kuin muistamme sen olevan.

Linnanjuhlat vuonna 1968

2011-12-07T15:15:00.002+02:00

Katselin puolisen tuntia vuoden 2011 linnanjuhlia. Niitä saattoi pohjustaa Teemalta tulleella ohjelmalla, jossa Urho Kekkosen isännöi kutsuja vuonna 1968. Neljänkymmenen kolmen vuoden takaisissa kuvissa ei ollut värejä.

Kekkosen juhlissa presidentin ohi kulki väkeä, josta melkein kaikki ovat kuolleet tai muuten väistyneet sivuun. Televisiota kanssani katsellut 16-vuotias tyttö tunnisti heistä vain Mauno Koiviston.

"Muistamme sinut ikuisesti", sanotaan usein hautajaisissa. – Ehkä arkun äärellä kukkavihkoa lukeneet muistavat. Heidän lapsensa eivät.

Kekkosen juhlien iltapuvut olivat hillitympiä kuin nykyään, mutta jotkut halusivat herättää huomiota myös tuolloin. Erikoisimmat viritelmät näyttävät nykypäivän silmin kaikkein huvittavimmilta.

Nuorille tytöille olen toisinaan antanut tällaisen vihjeen: "Seuraa muotia ja otatuta itsestäsi valokuva. Sille omat lapset nauravat kerran."

Kuka nyt oli sankari milläkin lailla

2011-12-06T11:44:00.001+02:00

Yksi sodanaikainen ihmisryhmä on jäänyt huomiotta: kotirintamalle jääneet arjen raatajat.

Ei ole lainkaan selvää, että sankarit olivat nimenomaan niitä rintamalle lähteneitä. Tiedän tämän oman sukuni kokemuksesta. Isällä oli kaksi siskoa, laiskempi ja hienostuneempi, ahkerampi ja vaatimattomampi. Edellinen lähti lotaksi rintamalle, jälkimmäinen jäi kotiin lypsämään lehmiä.

Eikä miehilläkään jakolinja ollut aina selkeä, ei ainakaan nuorimmissa ikäluokissa. Esikuntalähettinä oleminen saattoi olla rentoa, herraskaista hommaa sen rinnalla, että teki kruununraakilla hevosella kotitalon touot ja kynnöt.