torstai 6. heinäkuuta 2017

Liian työläitä kirjoja

On kirjoja, jotka tuottavat pettymyksen. Kirja vain on huono, tai sitten kirjailijan ja lukijan maailmat eivät muuten kohtaa.

Sofi Oksasen Puhdistusta pidin vielä lukukelpoisena romaanina, vaikka siinä häiritsi raflaava ja päälle liimattu oheisjuoni, jonka mukanaololle keksin vain kaupallisia syitä.

Oksasen seuraavaan kirjaan Kun kyyhkyset katosivat tartuin kohtalaisen suurin odotuksin. Uskoin, että se kiinnostaisi minua enemmän kuin Puhdistus.

Toisin kävi. Kirjassa alkuun pääseminen oli perin vaikeaa. En lainkaan käsittänyt, kuka siinä oli äänessä ja mistä siinä oikein kerrottiin. Ensimmäiset neljäkymmentä sivua menivät täysin ohi. Oli pakko googlata lehtikritiikkejä. Niistä sitten sain riittävät perustiedot, joiden pohjalta lukeminen alkoi sujua, ja kirja pysyi tässä mielessä jotenkin kasassa loppuun saakka. Ei siitä riemua silti noussut.

En ole ainoa kirjallisuusihminen, joka on kirjoittanut kohtuuttomista ymmärtämisen vaikeuksista. Ilkka Malmberg valitti Helsingin Sanomissa kirjoista, joiden ensimmäisessä luvussa puhuu Raimo ja joiden toisessa luvussa kertojaa luulee edelleen Raimoksi, mutta hän onkin Sebastian. Malmberg sanoi pitävänsä Haavikosta ja Saarikoskesta ja käsitetaiteesta, mutta teennäistä vaikeaselkoisuutta hän sanoi vihaavansa. Malmberg tunnusti, että Saariahon musiikki ei avaudu hänelle ja että Joycen Ulysses on liikaa.Volter Kilven Alastaloa hän kuitenkin voisi pitää yöpöydällään.

Niin ikään Hesariin Oksasta arvioinut Suna Vuori puolestaan kirjoitti: "Sanotaan se suoraan. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat on mielestäni sekava, materiaaliltaan häiritsevästi yhteensulamaton ja kaikkea muuta kuin mestarillisesti kirjoitettu romaani äärimmäisen kiinnostavista vaiheista Viron ja Euroopan historiassa."

Entistä enemmän olen alkanut ajatella kirjailijan ammattitaitoon kuuluvan, että lukijan ei tarvitse arvuutella kuka on äänessä. Jos käsikirjoituksessa on tällaista sekavuutta, se on kirjoitettava niin monta kertaa uusiksi, että vika poistuu. Lukijaa ei pidä ehdoin tahdoin kiusata.

Kokeileva, vaikea romaani voi olla tässä suhteessa yksinkertaisesti rakennettu. Matti Pulkkisen teoksissa ei tarvinnut arvailla kertojaa eikä edes Hannu Salaman sekopäisessä Finlandia-sarjassa, joka jäi muista syistä minulta kesken. Kilven Alastalon salissa on työläs kirja, mutta kyllä siinä kertojan ääni erottuu.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Kun suosio kasvaa, alkaa myös kirjat rönsyillä. Merkkinä tästä on, että kirjailijan nimi on kirjan nimeä isommalla kannessa.

Kustannustoimittaja ei vissiin enää anna palautetta tai se ei mene läpi