Kolme vuotta sitten kerroin aattoiltana kirkossa seuraavan jutun, jonka minäkertoja on alkuaan ollut Sirpa Hämäläinen. Tarina ansaitsee päästä tekstimuotoon.
Vähitellen heidän olonsa lievittyi, kun he käsittivät, että joulu se oli täälläkin ja että sitä saattoi viettää myös näiden ihmisten kanssa. Puhe alkoi sorista vieressä istuvan ventovieraan kanssa, vaikka ei ollut ennen sanonut hänelle sanaakaan. Loppuillasta kaikki olivat hyvillä mielin. Me keittiössä kolusimme kylmiöstä ja kaapeista mitä oli ja teimme parhaamme. En muista saatiinko me ylimääräisestä joulutyöstä mitään palkkaa. Ei se tuntunut tärkeältä.
Jouluaamuna laitettiin aamupala, ja sitten matka jatkui. Korvaavan junan ansiosta pääsivät kohti pohjoista.
Varsinkin itäisestä Suomesta kerrotaan lukuisia legendoja, jotka opettivat armeliasta suhtautumista kerjäläisiin ja yösijan anojiin. Legendoissa Jumala tai Jeesus tai he yhdessä liikkuvat kerjäläisten hahmossa maan päällä ja ilmestyvät ihmisille. Monet pitävät Kristusta huomaamatta vieraanaan, kun antavat apunsa hylätylle ja unohdetulle.
Karjalan laulumailla tämä kristillinen vakaumus ei jäänyt vain siihen, että ihmiset olisivat kertoneet tarinoita toisilleen. Joulun sanoma ylsi liikuttavalla tavalla keväälle ja kesän yli syksyyn saakka. Jaakko Haavio kertoo eräästä naisesta, joka piti jatkuvasti mökissään esillä pyyhettä ja puhdasta vettä siltä varalta, että Jeesus tulisi hänen vieraakseen.
Jospa totuus onkin tässä: Kristus voi syntyä meidän elämäämme silloin, kun jätämme hänelle oven auki ja kun katamme pöydän hänelle ja hänen kaltaisilleen.
Hotellin henkilökunta teki juuri sitä, mihin kristinopin syvyys kutsuu. Tosi joulu on outoa kaksoisliikettä: ovi kiinni jotta voisimme olla rakkaiden kanssa, ovi auki, jotta tuntematonkin pääsisi sisään. Se on sekä lähimmän rakastamista että vierasvaraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti