On jo lauantai menossa, ja yhä ajattelen torstai-iltaa ja muuatta vuonna 1989 syntynyttä tyttöä, joka sydän pamppaillen asettui suuren nuorten joukon eteen. Harva tiesi hänestä yhtään mitään.
Hän viskasi ensisanoissaan perimmäisen totuutensa kaikkien eteen ja kertoi olevansa adoptiolapsi. Kun hän oli puolentoista ikäinen, hänen äitinsä vei hänet hyvinä pitäminään ihmisten luo ja pyysi pitämään hänestä huolta, koska ei itse osannut eikä jaksanut.
Nämä hyvät ihmiset ottivat tytön kotiinsa ja alkoivat rakastaa häntä; ei niin kuin omaa lastaan, ei niin; he alkoivat rakastaa häntä, omaa lastaan.
Tämän kerrottuaan tyttö laittoi pianomusiikkia soimaan. Tuntui siltä kuin olisi avattu ikkuna ja siitä olisi näkynyt kokonainen maailma.
Moikka,
VastaaPoistaoli varmasti säpsäyttävä hartaus. Tulin taas torstai-iltana Saksasta kotiin.
Bloggailu taitaa olla aikamoista muotia, tässä omaani linkki, pidin sitä Saksan ajalta ja jatkan yhä.
-Jenni