Huonosti ovat sen kansan asiat...

Valtakunnalliset gallupit ja tutkimukset kertovat siitä, että usein niin parjatut nykynuoret ovat kiltimpiä kuin heitä edeltäneet nuoret. Monet vanhemmat eivät uskalla nuortensa kuullen edes vihjaista, mitä ovat aikanaan itse tehneet.

Ja kuitenkin juuri nyt luomakunta huutaa radikaalin muutoksen puoleen. Olen pessimisti siinä suhteessa, että uusi sukupolvi kykenisi muutokseen, joka olisi välttämättä tehtävä. Pikemminkin se on kulkemassa samaa tietä kuin vanhemmat.

Marianne Alopaeuksen sanoin: "Huonosti ovat sen kansan asiat, jossa pojat jatkavat isien tekoja muuttuneessa maailmassa."

Onni ja onnettomuus, 3. osa

Jos Italia voittaa tänä iltana Espanjan, neljän parhaan joukossa on vain joukkueita, jotka ovat hävinneet alkupeleissään, kun taas voittoisalla läpijuoksulla aloittaneet ovat pudonneet kaikki. ("Mistä me tiedämme, mikä on onnea?")

Ja vielä muutamia hajamietteitä:
1) Jalkapallo on arvoituksellista. Saksa ei.
2) Myös satumaisella onnella on rajansa, olkoonpa sen onnen nimi vaikkapa "Turkki".
3) Itsetuntonsa huipulla olevat suurvallat ovat hankalia kavereita. Ne eivät tahdo mahtua rajoihinsa eivätkä puutulleihinsa.
4) Jos Italia voittaa kisat, sanon TV-lupani irti. Perustelut: TV:stä tulee liian huonoa ohjelmaa.
5) Toivon hartaasti Espanjan voittoa. Jalkapalloa ei pelata kynällä ja paperilla

Hyvä rantavahti

Ja nyt on kuulemma tulossa sateinen juhannus. Yhtä hyvin siitäkin voidaan kysyä: "Mistä tiedät, onko se onni vai onnettomuus?"

Muistan sellaisenkin juhannuksen, että hukkuneita oli kaksikymmentä yksi.

Kova pakkanen on paras poliisi, kun edes rosvot eivät viitsi. Vesisade on innokkain rantavahti. Se pelastaa jo ennalta.

Mistä me tiedämme, mikä on onnea?

Jalkapallokisoja seuratessani muistelen vanhaa kiinalaista tarinaa.

Poika löysi komean villihevosen. Naapurit tulivat onnittelemaan isää, mutta isä vain vastasi: "Mistä tiedätte, oliko se onni vai onnettomuus?"

Poika ratsasti hevosella, putosi sen selästä ja katkaisi jalkansa. Naapurit tulivat ilmaisemaan isälle osanottonsa. Isä vastasi: "Mistä tiedätte, oliko se onni vai onnettomuus?"

Syttyi sota, ja muiden perheiden pojat lähtivät sotaan, muttei tämä poika, koska hänen jalkansa oli poikki. Naapurit eivät tulleet sanomaan mitään.

Niin, että mistä me tiedämme, onko yksi alkulohkon tappio onni vai onnettomuus? Monesti mestari on hävinnyt kisoissa yhden pelin. Ehkä juuri sen tappion ansiosta joukkue voi löytää oikean kokoonpanonsa. Ehkä juuri häviön mukana tulee voittajan tarvitsema nöyryys.

Plutoa on niin sääli

Ei varmaan ole mitään järkeä siinä, että tuntee jotain taivaankappaletta kohtaan sääliä tai ylipäänsä inhimillisiä tunteita. En kuitenkaan voi mitään sille, että minua niin säälittää Pluton kohtalo.

Pluto oli pitkään tunnustettu planeetta. Sillä oli virallinen asema, josta puhuttiin myös kouluopetuksessa. Sitten jokin tiedemieskokous - ties millä perustein koottu - päätti ilman ennakkovaroitusta, että Pluto ei olekaan enää planeetta. Vastapuolelle ei annettu puolustuksen puheenvuoroa.

Mihin tässä ollaan menossa? Joutuvatko Aku Ankan lukijat pian toteamaan, että Pluto ei ole enää koira vaan ainoastaan "piski", "hauva" tai "dogidi"?

Tuoreimmat uutiset kertovat, että tieteentekijöiden omatunto on alkanut kolkuttaa. Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni on nimittäin päättänyt, että Plutolle ja Eris-nimiselle kääpiöplaneetalle on perustettu oma luokkansa. Ne ovat nyt plutoideja. Niiden asemaa on pönkitetty sillä, että Ceres-nimistä taivaankappaletta ei huolita edes tähän joukkoon.

Säälittäviä armopaloja, sanon minä.

Kilimanjaron lumet

YK:n ympäristöjärjestön Unepin uusi raportti varoittaa, että uhattuina ovat Kilimanjaron lumihuippuinen vuori sekä Victorianjärvi.

Uutinen on esimerkki siitä, kuinka syvälle ilmastonmuutos ulottuu. Kyse ei ole vain eläimistä, kasveista, terveydestä tai elintarviketuotannosta. On koittamassa aika jolloin Ernest Hemingwayn suurenmoisen novellin Kilimanjaron lumet kuvaamaa maailmaa ei enää ole. Lumen mukana katoaa jotain ihmisolemukseen kuuluvaa.

Hemingway aloittaa novellinsa sanoilla: "Kilimanjaro on 6 011 metriä korkea lumihuippuinen vuori, ja sitä sanotaan Afrikan korkeimmaksi. Sen läntistä huippua masait sanovat Ngàje Ngàiksi, Jumalan taloksi. Lähellä läntistä huippua on jäätynyt leopardinraato. Kukaan ei ole selittänyt, mitä leopardi etsi niin korkealta."

Kuka ihmeen Melkidesek?

Lomalla on aikaa kävellä hitaasti. Voi pysähtyä vaikkapa Tampereen Aleksanterinkirkon edessä olevan ilmoitustaulun eteen ja tutkia, mitä seurakunnalla on tarjottavaa keskellä suvea.

Viikko-ohjelmassa mainitaan torstaisin kokoontuva raamattupiiri. Yleensäkin piirin keskustelunaiheet tuntuvat kovin vierailta, mutta huippuna on yksi heinäkuun otsikoista: "Kuka ihmeen Melkidesek?"

Niin todella: kuka ihmeen Melkidesek? Ehkä Pyynikin kirkolla on jo käsitelty kaikki ihmisiä vähänkin kiinnostavat kysymykset, kun nyt on voitu siirtyä mainittuun Melkidesekiin.

Tuollaisten otsikoiden äärellä on vain mahdotonta väittää, että kirkon sanomalla olisi jotain tekemistä niiden asioiden kanssa, joita ihmiset oikeasti kysyvät tai joita heidän olisi syytä kysyä.

Sorrun mainostamiseen

Päätin sortua mainostamiseen. Nyt ei voi mitään. Sellaiseksi elämä on mennyt.

Kun Tampereelta ajaa Lahden suuntaan Pälkäneen ohi, tien vasemmalla puolen ennen Hämeenlinnan risteystä on hirsinen kahvila järven rannassa. Paikasta ei saa ostaa bensiiniä, eikä siellä ole peliautomaatteja eikä kioskiksi kutsuttua tavarataloa.

Sen sijaan siellä saa ilman piipityksiä juoda kahvin hintaan 1,30 euroa. Santsikuppi on ilmainen.

Leivinjauheen lainaamisesta tuleva ilo

Olin käymässä Pirkkalan Takamaalla. Tämä omakotialue on rakennettu joskus 1980-luvun lopulla.

Isäntäperheen ihmiset kiittelivät kovasti naapureitaan. Kun keskustelua jatkettiin, ilmeni, että alueen hyvä yhteishenki liittyi yhteisiin rakennusvaiheisiin, siihen että työkalut olivat yhteisiä. Niitä lainattiin puolin ja toisin.

Lapsista ei puhuttu, mutta voi hyvin uskoa, että tuollaisella alueella myös lapset olivat tietyssä mielessä yhteisiä. He kantoivat talosta toiseen tuoksujaan ja tapojaan.

Yhteisyys ei lopulta synny keksityistä asioista vaan ihmisen luonnollisesta toiminnasta.

Lähistölle rakennettu jättihuoltamo on kuulemma muuttanut jotain. Nykyään korvaavat hankinnat tehdään sieltä.

Perheen yli 20-vuotias tytär kertoi ilahtuneensa jokin aika sitten suuresti, kun joku naapuri tuli lainaamaan leivinjauhetta.

"Se oli kuin vanhoina hyvinä aikoina."