Talvipakkasessa neljä tuntia

 
Bruce Springsteen on tulossa Tampereelle. Lippuja alettiin myydä yhdeksän aikaan aamulla, ja ensimmäinen jonottaja oli paikalla aamuviideltä.

Kyllähän minäkin muistan ne otsikot, joissa Springsteeniä
mainostettiin uudeksi Dylaniksi. Ei tullut uutta Dylania, vaan tuli maailman ensimmäinen Springsteen, hyvä muusikko ja lauluntekijä, jonka Riverin olen kuunnellut puhki.

Muutama vuosi sitten maksoin itseni kipeäksi päästäkseni katsomaan Springsteeniä Olympiastadionille. Olihan se mukavaa, vaikka hinta ei ollut missään järkevässä suhteessa nautintoon. Kuitenkin se vielä meni.

Mutta että seistä neljä tuntia tammikuussa kadulla varmistaakseen lipun saamisen. En vain käsitä. Stadioneilla musiikki on aina samaa puuroa. Ei kai se tähden näkeminen nyt niin tärkeätä voi olla.

Kaikkea se uskonto teettää.
 

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin

 
Yhdysvaltain presidentti on kieltänyt kidutuksen. Onhan se hienoa. Samalla se on erittäin kummallista.

YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta on sentään yli kuusikymmentä vuotta. Sen viidennessä artiklassa sanotaan: "Ketään älköön kidutettako älköönkä rangaistako tai kohdeltako julmasti, epäinhimillisesti tai alentavasti."
 

Ampumahiihto

 
Muistan lukeneeni, että jossain päin Suomea olisi suunniteltu jopa ampumahiihtorippikoulun järjestämistä. Ajatus on tyhmä, eikä sen tyhmäksi julistamista tarvitse perustella. On vain asioita, jotka eivät kuulu yhteen.

Kaikesta huolimatta ampumahiihdossa on jotain, mikä kiehtoo minua. Siinä on hiihdettävä lujaa, mutta samalla hiihtovauhtia on osattava säädellä. Jos ampumapaikalle tullessa puuskuttaa liian kovaa, luodit menevät metsän harakoille.

Se on niin kuin tämän maailman meno: painetaan sellaisella höökillä, että kun lopulta tulee sanomisen ja tekemisen paikka, ei enää osata yhtään mitään.
 

111-vuotias Arvosen Arska

 
Eilen kerrottiin, että Arvosen Arska on kuollut 111-vuotiaana. Harvan ihmisen tuntemisesta olen ollut niin ylpeä kuin tämän miehen, joka aloitti 1800-luvulla, paineli läpi 1900-luvun ja oli voimissaan vielä 2000-luvulla. Siinä elämässä oli paitsi pituutta myös laatua.

Arska tuskin tunsi minua, olinhan vain hänen tyttärenpoikansa luokka- ja futiskavereita, mutta minä muistan hyvin sen pitkäpartaisen vaarin, joka hiihteli kaverini kotitalosta metsässä olevalle kaukoputkelleen. Kolmentoista ikäinen tyttärenpoika taisi vähän hävetä omituiselta vaikuttanutta vaariaan.

Ei ole tosin hävennyt enää kolmeenkymmeneen viiteen vuoteen.
 

Rehtori tervehti

 
Tarkistin netistä, että jokunen vuosi sitten Pentti Koivu jäi eläkkeelle Rauman kaupunginjohtajan virasta.

Syksyllä 1973 hän oli oman lukioni rehtorina.

Rehtorin viranhoito jäi lyhyeksi, koska hän ensimmäisen syksyn jälkeen hän siirtyi korkeaan virkaan Kaupunkiliittoon. En muista kertaakaan olleeni hänen kanssaan henkilökohtaisesti tekemisissä. Ainakaan hän ei opettanut minulle henkilökohtaisesti mitään.

Jäätyään virasta pois hän seuraavana syksynä käveli vastaan Helsingissä Postitalon edustalla.

Tervehti, rehtori tervehti! Ei vain vastannut tervehdykseen, vaan melkeinpä teki aloitteen.

Sen jälkeen emme ole tavanneet. Kokemus jäi yhdeksäntoistavuotiaan mieleen. Se ei unohtunut ikinä.
 

Ihmisluonto on sosiaalinen

 
Syyrialaissyntyistä runoilija Adoniksesta oli tehty radio-ohjelma. Monesti Nobel-ehdokkaana mainittu Adonis ymmärtää elämää laajasti ja sanoo näkemyksensä julki hienoeleisellä ja monimielisellä runoudellaan.

Kaikesta en vain ole samaa mieltä.

Adonis sanoi, ettei hän suinkaan vastusta uskontoa, vaan ainoastaan vaatii, että siitä on tehtävä täysin yksityinen asia. Tämä saattaa olla jonkun mielestä pätevästi sanottu, mutta todellisuudessa elämä ei mahdu tällaisiin lokeroihin.

Adoniksen vaatimus on sama kuin kieltäisi ihmisiä aviotumasta ja saamasta keskenään lapsia. Elää saisi, mutta vain täysin yksityistä elämää.

Kaikkeen tekemiseensä ihminen haluaa aina toisen ihmisen kokemustaan jakamaan. Ihmisluonto vain on sellainen. Ei uskonto voi olla jokin poikkeusvyöhyke, jonka lait ovat erilaisia kuin koko muun elämän.
 

Palvilihaa

 
Olen muistellut, kuinka parisenkymmentä vuotta sitten tulin Tampereella Kauppahallin ovesta sisään. Viereisellä penkillä istui puliukko, joka kääri paperin alta palvilihaa esiin.

"Ja nyt syödään!" hän sanoi niin lujaa, että puoli kauppahallia kuuli.
Hymyilytti, ja hän tarjosi minullekin.

"Kiitos ei. Taitaa sinulla olla niin iso nälkä etten kehtaa."

Ei arvannut puliukko, että pääni sisällä hän kulkisi kaikkiin niihin paikkoihin, joihin minut sallittaisiin kulkea.

Ja toisaalta dementia: sehän on sitä, että ihminen itse ei tiedä olevansa kuollut.
 

Ei edes Finlandiaa

 
Soittolistojen valta on tullut kauppoihin. Olisin ostanut klassista musiikkia.

Kaupungin suurimman tavaratalon levyosastolla ei ollut Albinonin Adagiota, ei Sibeliuksen Finlandiaa, ei Mozartin 40. sinfoniaa, ei yhtään mitään.