Prahan keväässä

 
Kirjoitan tätä tekstiä Prahan keväässä tai melkein jo kesässä.

Väkisin ajatukseni kulkevat siihen aikaan, jolloin olin yksitoistavuotias poikanen ja olin juuri tullut tietoiseksi yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja siitä, että paha ja hyvä eivät ole vain jotain yksittäisten ihmisten välillä olevia asioita, vaan jotain sellaista, mikä koskee kokonaisia ihmisryhmiä ja kansakuntia.

Uutislähetyksissä puhuttiin Prahan keväästä ja siitä, että Tsekkoslovakiassa ihmiset olivat syttyneet yhteiseen unelmaan. Se into tarttui minuunkin.

Elokuussa Neuvostoliiton panssarit sitten tulivat tähän kauniiseen kaupunkiin ja alkoivat rouhia sen katuja.

Tämän väkivallan vähimmistä vähimpiä sivuvaikutuksia oli, että muuan suomalainen pikkupoika heräsi aikuisten pahuuteen. Siitä lähtien jokin oli hajalla.