Kirjani vihdoin ilmestyttyä olen miettinyt eniten sen nimeä Rakkaus, Jumala ja kuolema. Siihen tultiin kummallista tietä: Ensin ehdotin sitä kustantajalle, mutta kustantaja torjui sen. Taivuin samalle kannalle ja keksin mielestäni paremman nimen. Kustantaja oli kuitenkin tällä välin muuttanut mieltään ja tullut alkuperäiselle kannalleni. Voittajaksi tuli lopulta oma ehdotukseni, jonka olin jo hylännyt.
Nimi sopii sikäli kuvaamaan kirjaani, että noita kolmea tärkeää asiaa siinä käsitellään. Ne luovat myös teoksen kolmiosaisen rakenteen.
Sen sijaan on epävarmaa, ymmärtävätkö lukijat nimeen sisältyvän ironian. Eihän noin isoista aiheista voi kukaan kirjoittaa, ei ainakaan tyhjentävästi. Auttaako asiaa sekään, että jo esipuheessa yritän sanoa kolmen jättiläisen yhteen niputtamisen olevan ihmiseltä silkkaa suuruudenhulluutta?
Pidin todella paljon sun kirjasta. Mielestäni se on erilainen elämäkerta, jossa kristillisyys nivoutuu arkeen. Kerronta tyyli vei mennessään. Kirja on ihmisyyden inhimillisyyden puolesta puhuja. Aloitin kirjan lukemisen hieman hullusti Jumala osiosta, ihan vain siksi että tuntui hyvältä. Pomoni Jussi kertoi taas aloittanennsa kuolema osiosta, pyhäinpäivän kunniaksi. Mun on pitäny mennä kirjastoon etsimään kirjaa joka valmistaisi isyyteen, no eipä kai siihen liiemmin kukaan "osaa" valmistautua. Mutta eipä sitä kirjaa enään tarvitse etsiä. Se on tässä.
VastaaPoista-joni k.-
On hieman yllättävää, että kirjan voi lukea tuollaisessakin järjestyksessä. Olen ollut siinä luulossa, että ensimmäinen osa, Rakkaus, voisi toimia vasta sen jälkeen, kun se liitetään kahteen muuhun lukuun. Olen ajatellut edelleen, että Jumalaa ja kuolemaa ei voi lukea ottamatta huomioon, mitä ensin on sanottu rakkaudesta, mutta kirjojen ominaisuus onkin se, että ne alkavat elää oman elämäänsä ja että tekijän tulkinta kirjasta on vain yksi tulkinta muiden joukossa.
VastaaPoistaJa sehän se huikeata on, kun kirja alkaa elämään omaa elämäänsä. Tärkeintä on, että lukee.
VastaaPoista-joni k.-
Puhuit kirjassasi siviilipalveluksestasi. Suoritin omani samassa paikassa kuin sinä. Kirjassasi oli henkilö, jonka kanssa myös minä olin paljon tekemisissä: Jouni.
VastaaPoistaJouni oli 90-luvun alussa iloinen sosiaalinen mies, joka oli yhä mieltynyt numeroihin. Lähes joka ilta kun tulin vuoroon, läpi täytyi käydä läpi urheilutulokset; kaikki käyttämänsä lottorivit hän muistaakseni osasi ulkoa.
Osin hauska anekdootti liittyy Jouniin sairaalareissuun. Jounilla oli ollut pitkään paha yskä, joten ei muuta kun matka viikon tutkimuksiin. Palattuaan Jouni oli terve. Kiinnostava ja ainoa diagnoosi löytyi papereista. Sen mukaa Jounia oli vaivannut numeromania.
Sain kirjastasi hiukan käsityksen, ettei Jouni ollut terävimmästä päästä, mutta mielestäni hän oli, asunutkin yksin. Ehkä puhumme eri ihmisestä.
Tärkein oppini Lammilta on se, kuinka nopeasti ihminen voi tottua "toiseuteen".
Muistan, kuinka
olin tutustumispäivän paluumatkalla bussissa aidosti järkyttynyt näkemistäni ihmisistä. - Muutama päivä töissä, ja syvästi kehitysvammaisissa ei ollut mitään kummallista. Tulipa heitä pestyäkin.
Kaikilla ei mieli jousta: Monilla hoitajilla oli tapana syödä yhdessä asukkaiden kanssa. Eräs hoitaja ei kuitenkaan pystynyt edes käyttämään samaa astiastoa.
Juha H.
Toinen hauska tapaus unohtui.
VastaaPoistaKoska kyseessä oli kuntayhtymä, Lammilla kävi silloin tällöin kuntien sosiaali- ja terveyslautakuntien jäseniä tutustumassa laitoksen toimintaan. Mallikkoja siis.
Osastonhoitaja selitti asioita, ja minä istuin hiljaa. Muita talon väestä ei ollut paikalla, eivätkä luottamushenkilöt tietäneet asemaani.
Ja kuinka minua katseltiin - voi niitä pelokkaita ilmeitä!
Enpä olisi uskonut, että kirja milloinkaan päätyy sinun käsiisi, mutta elämä on merkillinen.
VastaaPoistaJuuri sinuahan minä lomitin kerran viikossa, kun vein halonhakkuuryhmän vanhalle ladolle puita pilkkomaan. Jouni oli tässä ryhmässä. Puhumme siis samasta ihmisestä. Se teräväpäisyys on tietysti makuasia. Ainakin siinä talossa hän varmasti oli terävimpiä, ja varmasti olet oikeassa, kun sanot hänen joskus eläneen yksin. Olisiko ollut jossain Lahdessa jossain Sofia-kodissa?
Laitoskokemus avarsi ajatuksia silläkin tavoin, että ei enää tiennyt, kuka oli välkky ja kuka ei.
Kun jonkun näki lähestyvän erityisen ystävällisesti, saattoi olla varma, että hän ei ollut henkilökuntaa. Kyllä siinä kyseli, kenessä oikein oli vikaa.
Toiseuteen tottumisesta minulla on samanlaisia kokemuksia kuin sinulla tuolta samalta ajalta. Se kirjassa kuvaamani yksi kokemus oli kuitenkin liikaa. Luultavasti kyse oli siitä, että olin tekemisissä syvästi kehitysvammaisten kanssa liian lyhyen ajan.
Minäkin olen sivari, mutta tarkkaan ottaen en tehnyt sivariani tuolla Lammilla vaan monta vuotta myöhemmin päihdetyössä. Lammilla olin harjoittelijana.