Tänään kirjoitetaan ylioppilaskirjoitusten äidinkielen koetta. Tuo koe oli oman kouluaikani parhaita onnistumisia. Olin vireessä, ja vieläkin muistan aineestani yhden lauseen. Anu Kaipaisen tuoreesta romaanista kirjoitin: "Siinä ei ole klassikon voimaa."
Samalla tuo koe on luonnottomimpia tilanteita, joihin olen elämässä joutunut. Aamuyhdeksältä oli mentävä sadan muun kirjoittajan kanssa liikuntasaliin ja varauduttava pysymään kuusi tuntia aloillaan yhden pienen pöydän ääressä ilman mainittavia kävelyretkiä. Vessakäynnit ja kahvinjuonti olivat sallittuja, muttei esimerkiksi vapaa tuumailu parvekkeella.
Aiheet oli annettu valmiiksi, ja otsikossa oli pysyttävä. Ei voinut kävellä omalle kirjahyllylleen etsimään ajatuksia tai tarkistamaan lähteitään.
Mikä on uudistunut noista ajoista? ‑ Ainakin se on muuttumatonta, että koe kirjoitetaan yhä kynällä puhtaaksi. Pitkää tekstiä en ole kirjoittanut käsin vuoden 1988 jälkeen.
Ihan tottahan se on, etta taysin tosielamasta vieraantunut tuo yo-kokeiden aineenkirjoitus on. Eihan kukaan meista jotka paljon kirjoittavat tyomme puolesta sita sokkona ilman nettihakuja ja muita apuvalineita tee. Eika lopputuloksen kannalta saisikaan tehda. Mutta toisaalta kylla ymmartaa, etta tietyt perustaidot pitaa oppia. Pisti tata pohtimaan, kun 8-vuotias poikani viime viikolla oivalsi matikan laksyja tehdessaan, etta hanen Nintendo DS videopelissa on laskukone. Ensimmaisen kerran annoin asian olla. Piti hanelle sen verran antaa bonusta asian oivaltamisesta. Mutta ei kai siita voi tapaa tulla, kun kerran alekkainlaskutkin viela vahan takertelevat.
VastaaPoistaEräs abiturientti oli äikän yo-kokeessa kirjoittanut esseen, jossa luki näin: Tämä.
VastaaPoistaAnnettu otsikko oli: "Mikä on rohkeinta, mitä olet ikinä tehnyt?"
Ei se paljoa vaatinut, mutta yksi sana kertoi nyt aika paljon enemmän, kuin yleensä. (Sitä en tiedä, saiko abi hylätyn vai L:n, mutta varmasti herätti huomiota YTL:ssä...)