Ajan kerran viikossa surullisen kuuluisan Jokelan läpi. Poikkean juomassa kahvit hieman nuhruisella, mutta miellyttävällä huoltoasemalla.
Viime viikolla siellä keskusteltiin huoltamon rikki menneestä ikkunasta. "Varmaan sen ovat jotkut nuoret särkeneet", sanoi ääni, josta kuului jonkinlainen asiantuntijuus. Mitään todistetta hän ei päätelmälleen sanonut. Nuoria vastaan todisti hänen maailmassaan se, että ikkuna oli rikki. Ei hänen tarvinnut tutkia, sillä syyllinen oli jo valmiina.
Eilen kuulin, kuinka poliisi oli käynyt kyselemässä huoltamon pihassa esiintynyttä namusetää.
"Oliko se ulkomaalainen?" kysyi kahvilan asiakas.
Ilmeni, että ei ollut ulkomaalainen.
Pian selvisi, että namusetääkään ei ollut, ei kotimaista eikä vierasta. Koko tapaus oli ollut kuvitelmaa.
Mainioita huomioita. Varsinkin tuo ulkomaalaisolettamus liittyy kiinteasti omaan havaintooni koko yleiseurooppalaisesta asenteesta, joka minua on alkanut naina amerikanvuosina entista enemman hairitsemaan. Eurooppalaisilla kun on tapana puhua hyvin tasa-arvosta ja tehda kaikenlaisia julistuksia asiasta. Mutta Eurooppahan on taynna kansallisuuden ja/tai ihonvarin mukaan eriteltyja slummeja. Ja voiko kukaan eurooppalainen tosissaan vaittaa, etta tummaihoisempia tai kotimaankielta aksentilla vaantavia tyonhakijoita ei syrjita? Tassa mielessa paljon mollattu amerikkalainen yhteiskunta ja kulttuuri ovat paljon Eurooppaa edella. Taalla on tietysti yha edelleen ongelmia, mutta ainakin niista puhutaan avoimesti ja varsin rehellisesti. Mita taalta kaukaa voi eurooppalaista ja suomalaista keskustelua seurata, niin se vaikuttaa paljolti silta etta muiden ongelmia mielellaan kylla sormella osoitellaan, mutta omat raikeat epakohdat lakaistaan katevasti maton alle. Ehka sukupuolitasa-arvon saralla tehdyt kiistamattomat saavutukset ovat tuudittaneet eurooppalaiset tahan omahyvaiseen tyydytyksen tilaan.
VastaaPoista