Melkein unohdettu Jeesus Jokinen

En yllättynyt siitä, että kirjallisuusihmiset sivuuttivat ekumeniikan professorin Risto Saarisen romaanin Jeesus Jokisen tapaus, mutta ymmärrykseeni ei mahdu, että kirja ei kiinnostanut edes kirkollisia piirejä.

Jeesus Jokisen tapaus on hauska, syvällinen ja tieteellisen tutkimuksenkin kannalta taitavasti kirjoitettu teos, jossa Nasaretilaisen opetukset käännetään tähän aikaan. Kirja spekuloi kiinnostavasti, mitä hänen kaltaiselleen ihmiselle olisi tapahtunut nykyajassa.

Hyviä Jeesus-romaaneja ei ole kirjoitettu maailmalla kovin monta. Saarisen kirja on yksi harvoista.

Jeesus Jokisen tapauksen merkittävyys on vihdoin todistettu tänä keväänä, kun arvostettu esseisti Markku Envall on ottanut sen käsittelyynsä teoksessaan Toinen jalka maassa ja muita esseitä. Risto Saarisen kirjan julkaisemisesta on kulunut jo kolmetoista vuotta.

Yhdessä huusimme Muamban nimeä

Viime lauantaina olin paikan päällä katsomassa Boltonin ja Blackburnin peliä. Se oli ensimmäinen Boltonin ottelu sen jälkeen, kun heidän yhä tehohoidossa oleva pelaajansa Fabrice Muamba lyyhistyi kesken ottelua kentälle sydänkohtauksen saaneena.

Boltonin kotikatsomo huusi rytmikkäästi Fabrice Muamban nimeä ennen peliä, sen keskellä ja sen jälkeen.

Tuollaisissa hetkissä jalkapallo lakkaa olemasta urheilua ja osoittaa voimansa, jota millään muulla lajilla ei ole.

Jalkapallon lisäksi ei ole toista asiaa, joka yhdistäisi vastaavan ihmisjoukon ikään, sukupuoleen, varallisuuteen, koulutukseen tai ihonväriin katsomatta. Yhdessä huusimme Kongossa syntyneen mustan miehen nimeä.

Iho on loppumaisillaan

Katselin juuri tutun nuoren miehen kuvaa. Tatuoitua ihoa oli paljon enemmän kuin tatuoimatonta.

En voi välttyä kysymykseltä, mihin hän sitten kirjoittaa ja piirtää, kun kaikki iho on käytetty loppuun.

Vaarallisuusajattelun etäisenä rakastajana

Turvallisuusajattelun kammoksujana ja vaarallisuusajattelun etäisenä rakastajana suosikkiraamatunkohdakseni on tullut tämä:

Saul puki Daavidin ylle oman sotapaitansa, pani pronssikypärän hänen päähänsä ja puki hänen päälleen haarniskan. Daavid sitoi vielä miekan vyölleen. Mutta näissä varusteissa hän ei pystynyt kävelemään, sillä hän ei ollut koskaan ennen käyttänyt sellaisia. Daavid sanoi Saulille: "Minä en voi näissä edes kävellä. En ole koskaan käyttänyt tällaisia." Ja Daavid riisui ne yltään.

Kalle Könkkölä eutanasiasta

Tämän tekstin löysin varastoistani. Se on kansanedustajanakin toimineen Kalle Könkkölän kirjoitus muutaman vuoden takaa. Siihen kannattaa tutustua ennen kuin kaikella varmuudellaan julistaa eutanasian autuaallisuutta.

Olen itse synnynnäisesti lihassairas ja voimani vähenevät pikkuhiljaa. Olen elänyt yli kaksikymmentä vuotta "letkujen" varassa, joita niin monet pelkäävät, eli käyttänyt hengityskonetta. Olen elänyt, työskennellyt, rakastanut, vieressäni hengityskone. Olen elänyt erittäin täyteläisen elämän. Ja kerettiläisesti suunnittelen eläväni vielä pitkään.

Elämässäni on kuitenkin ollut hetkiä, jolloin kuolema olisi tuntunut helpotukselta. Pyörätuolia olen käyttänyt noin seitsenvuotiaasta, mutta varsinainen katastrofi tapahtui, kun vuonna 71 sairastuin keuhkokuumeeseen ja heräsin Meilahden sairaalan teho osastolla kytkettynä hengityskoneeseen.

Tuolloin en pystynyt puhumaan, en liikkumaan ja elämäni tuntui kaikin puolin mahdottomalta. Kivut olivat suuret ja myös haluni kuolla. Tuolloin kuolema olisi todella tuntunut helpotukselta. Jos olisin voinut, olisin soittanut kuolemanpartion paikalle.
Minulla oli kuitenkin onni, että kuolinapua ei tuolloin tunnettu ja että yksi teho osaston hoitaja kannusti minua jatkamaan elämää. Hoitaja Anneli Vallittu luki minulle ääneen Pikku Prinssiä ja kehotti minua kirjoittamaan kirjeitä, kun en pystynyt puhumaan. Häntä muistan vieläkin suurella kiitollisuudella.
Onneksi ei ole ollut tahoa tai puhelinnumeroa josta kuoleman voi tilata. Onneksi ympäriltä löytyi ihmisiä, jotka tukivat ja halusivat että jatka elämää!

En puhu nyt vain itsestäni vaan myös monista samankaltaisessa tilanteessa eläneistä ystävistäni.

Elämäntahto voitti vähitellen, masennus vei aikansa mutta se väistyi. Mielestäni on äärimmäisen vaarallista, jos elämän arvaamattomuudesta ja runsaudesta tietämättömät saavat päättää ja ohjata ihmisiä, jotka ovat voimavarojensa äärirajoilla ja näkevät elämänsä mahdottomana.

Olen olut mukana myös kammottavissa tilanteissa, joissa ystäväni ovat joutuneet hengityskoneen varaan, mutta lääkärit eivät ole hyväksyneet koneen käyttöä. Kaksi kertaa olen pystynyt auttamaan ja saanut ihmiselle hengityskoneen viime hetkellä. Molemmat ihmiset ovat edelleen hengissä ja elinvoimaisia. Kerran olen epäonnistunut. Valintaa elämän puolelle ei haluttu potilaan omasta halusta huolimatta tehdä.

Nämä kammottavat esimerkit kertovat todellisuudesta, jonka vammaiset ihmiset näkevät, mutta jota eivät helposti näe elämänsä hallinnan harhassa elävät.

Vammaisliikkeen amerikkalainen veteraani Justin Dart sanoi jokin aika sitten vammaisten maailmankokouksessa: "Ystävät, jos oikeudestamme kuolla puhutaan enemmän kuin oikeudestamme elää, meillä on ongelma."

Meillä on ongelma.

Muurari K.

Tommi M. kommentoi edellistä kirjoitustani sanomalla, että suhtautuminen avioeroon on muuttunut kevyemmäksi ja että tässä kehityksessä on hyviäkin puolia, esimerkiksi se, että ero ei enää ole häpeäksi lapselle.

Lapsuudestani muistan muurari K:n, jonka en nähnyt koskaan olevan selvin päin. Sen sijaan isäni poimi hänet monena lauantaina auton kyytiin ojasta tai pientareelta. K:n jalat eivät kantaneet omaan pihaan saakka.

Kotona häntä odotti vaimo, poika ja tytär. Sikäli kuin olen käsittänyt, avioliitto kesti vuodesta toiseen. Suurena voittona sitä ei voi pitää.

Vielä muistan yhden irtolauseen. Joku kysyi, mitä perheen lapsille mahtoi kuulua. Poika oli silloin noin 17-vuotias.

Vastaus oli lyhyt: "Poika taitaa olla menossa isänsä tietä."

Molemmilla uudet

Joskus yksi ainoa lause jää kiertämään päässä.
"Niillä on jo molemmilla uudet", hän sanoi ja tarkoitti vanhempiaan.

Nollaihmisen paikka on vapaana

Juuri kuolleen Jammu Siltavuoren rikokset ovat kaikkein kuvottavimpia. Pienten lasten houkutteleminen, surmaaminen ja ruumiiden tuhoaminen ovat jotain sellaista, mistä lukeminenkin on vastenmielistä.

Kaikesta huolimatta Jammu Siltavuorella on jollain sairaalla tavalla ollut positiivinen antinsa yhteiskunnalle. Hän on määritellyt jonkinlaisen ihmisyyden nollatason, johon kuka tahansa muu on voinut verrata itseään ja jota ajattelemalla on voinut vakuuttua siitä, että on niitä vielä kurjempia ja kelvottomampia.

”Olen mikä olen, mutten minä mikään Jammu ole.”

Tämä selittää sen, miksi Siltavuori oli vankilassa useiden väkivallan tekojen kohteena.

On kieltämättä kiusallinen ajatus, että loppujen lopuksi Jammu Siltavuori on tehty samoista aineksista kuin kaikki muutkin ihmiset.

Jammu Siltavuoren kuoltua yhteiskunnassamme on nollaihmisen paikka vapaana.