Voi Mietaata

Moniin vuosiin en ole kiinnostunut hiihtokilpailujen tuloksista pätkääkään. Siitä huolimatta olen tuntenut monen muun tavoin sympatiaa Juha Mietoa kohtaan. En ole varma hänen poliittisista taidoistaan. En pidä häntä syvällisenä ajattelijana, mutta jotain positiivisella tavalla komiaa hänessä on.

On ollut Miedon vuoro joutua dopingkiistojen keskelle. Mitenkään Mietoa syyttämättä tai häntä erityisesti epäilemättä minun on surukseni pakko sanoa, etten jaksa uskoa hänen vakuuttelujaan. Kyse ei ole siitä, mitä Mieto on tehnyt tai ollut tekemättä, vaan siitä, mitä minulle on tapahtunut urheilun seuraajana. Maailma on romahtanut Miedon ympäriltä, eikä kukaan suomalainen 1970-luvun urheilija pelastu silmissäni, vaikka hän todellisuudessa olisi kuinka puhdas tahansa.

Urheilijoiden selityksiä kuunnellessa tulee vain alakuloinen tunne, että tuon kaiken olen kuullut liian monta kertaa.

Niin kuin peltiä painelisi. Pienistä lommoista se korjaa itsensä ja palaa entiselleen. Kun tulee liian iso ruttu, se ei enää palaudu. Romuna mikä romuna.