Miten omaisensa menettäneitä on lähestyttävä?

8.12.2012
Tällä kertaa en julkaise omia ajatuksiani, vaan luotan erään nuoren naisen tekstiin, jonka hän on kirjoittanut veljensä kuoleman jälkeen:

Ensimmäiseksi on hyvä tietää, että ihmistä saa lähestyä. Ihan ymmärrettävästi tuntuu varmaan pelottavalta tavata ensimmäistä kertaa ystävä, jolla on suuri suru. Suru ei kuitenkaan mene pois, vaikka asiasta ei puhuisi. "Olen pahoillani" tai "otan osaa" ovat ihan toimivia lauseita, ja monesti riittävät oikein hyvin. Sen sijaan lauseet kuten "kyllä se siitä" ja "aika parantaa" tai "ole vahva" eivät tunnu hyvältä: surullinenkin pitää saada olla kun siltä tuntuu. Kuolema on valtava ja käsittämättömän lopullinen asia: se ei mene ohi eikä se siitä parane. Ihmisen oma olotila saattaa ajan kanssa parantua, ja varmasti parantuukin, mutta itse asiaa aika ei pysty muuttamaan. Ei kannata yrittää väittää niin.

Lähestyä voi heti, kun kuulee ystävää kohdanneesta surusta. Huomasin itse, että tekstiviestejä oli mukava saada. Varsinkin ensimmäisinä päivinä suru-uutisen jälkeen en olisi vielä pystynyt varsinaisesti puhumaan puhelimessa kenenkään kanssa, mutta tuntui hyvältä tietää että on ihmisten ajatuksissa. Tekstiviestin voi lähettää mihin kellonaikaan tahansa ja siihen voi vastata sitten kun ehtii ja pystyy. Lyhyet viestit olivat parhaita: Kuulimme uutisen ja olemme pahoillamme. Jaksamista, olette ajatuksissa. Jutellaan kun sinusta siltä tuntuu.

Myös siitä surun kohdanneesta ihmisestä on pelottavaa kohdata ystäviään. Osanotto ja halaukset tuntuvat hyvältä, vaikka kaikki eivät tietenkään ole halaavia ihmisiä. Omalla kohdallani halaukset ja lämpimät kädenpuristukset ovat olleet todella lohdullisia. Ikävältä sen sijaan tuntuu se uteliaisuus, jonka äkillinen kuolemantapaus aiheuttaa. Kun ei itsekään vielä oikein osaa käsitellä sitä tapahtumaa, ei sitä todellakaan halua setviä ulkopuolisten kanssa. Välillä toisaalta ei muusta haluaisi puhuakaan kuin siitä että mitä ja miksi. Puhuminen pitäisi tapahtua kuitenkin surijan ehdoilla: voi vaikka kysyä ensin haluaako hän puhua asiasta vai ei. Jos ei, toivomusta on kunnioitettava.

Ja tietysti kannattaa kysyä vain jos on varma että haluaa, jaksaa ja pystyy kuuntelemaan. Sitä ei keneltäkään vaadita. Kuunteleminen voi olla rankkaa, jopa niin rankkaa, että välillä siihen tarvitsee koulutetun ammatti-ihmisen.

Jos ja kun kuolemasta puhutaan, ystävän asema on kuunnella. Tässä tilanteessa ei ole oikea aika kertoa siitä kuinka kaverinkin serkku on kuollut joskus tai mitä muuta onnetonta omassa elämässä sitten onkaan. Pahinta on se, että yrittää vähentää toisen murhetta ylittämällä se jollain vielä surkeammalla tarinalla: omien tilitysten aika on toiste. Ei myöskään kannata sanoa että voi kuvitella kuinka pahalta toisesta tuntuu, jos ei ole kohdannut samaa. Ei nimittäin voi.

Kaiken kaikkiaan jaarittelu on tarpeetonta. Maailman kauheudet ja epäoikeudenmukaisuudet, Jumalan suuri suunnitelma ja kaiken tarkoituksellisuus eivät ole hyviä puheenaiheita. Sopivia lohdutuksen sanoja on niin kovin vähän, eikä kaikkia hiljaisia hetkiä tarvitse yrittää täyttää.