Hiljaisia hetkiä ei ole

Aamulehden lyhyessä uutisessa kerrotaan, että Ylöjärven kouluilla pidetään maanantaina "hiljainen hetki osana päivänavausta". Näin muistetaan joulun edellä menehtynyttä pikkupoikaa Arttu Ollilaa.

Pelkän sanomalehtiuutisen pohjalta en uskalla arvioida sitä, miten juuri Ylöjärvellä tapahtuma toteutetaan.

Tästä varauksestani huolimatta rohkenen ihmetellä, mistä kulttuuriimme ovat ilmestyneet nämä niin sanotut hiljaiset hetket, joilla kuolleita muistellaan.

Suuren ihmisjoukon hiljaisia hetkiä ei nimittäin ole. Aina on jotain ääntä kuultavissa: yskähtelyä, vaatteiden kahinaa, tuolin narahtelua, lämpöpattereiden napsahtelua ja ilmastointilaitteiden huminaa. Mitä hiljaisempaa on muuten, sitä enemmän nämä hälyäänet korostuvat.

Hiljaisiin hetkiin liittyy parhaimmillaankin jonkinlaista ahdistusta, kun siihen osallistuvien on jäykistyttävä paikoilleen, jottei vain häiritsisi muita.

Ihmetyttää, miksi nämä niin sanottujen hiljaisten hetkien järjestäjät ovat unohtaneet tapahtumista musiikin. Maailma on täynnä ajatukset vapaaksi jättäviä instrumentaalikappaleita, jotka sopivat peittämään rapinoita ja ilmastointilaitteiden kohinaa. Musiikin turviin voi piiloutua. Ei tarvitse varoa jokaista ruumiinsa liikettä ja voi sen tähden löytää itsestään sisäisen hiljaisuuden.

Arttu Ollila, hänen läheisensä ja kaikki heidän kohtalotoverinsa ansaitsevat, että heidän muistoaan vaalitaan kunnioituksen ohella myös taitavasti, ihmisen psykologiset lainalaisuudet ja aistimaailman säännöt huomioon ottaen.