Eräänlainen ihmeparantuminen

Kerroin eilisessä konfirmaatiojumalanpalveluksessa siitä, kuinka viime keväänä yksi leirimme maallikkovetäjä oli ensitöikseen saanut vastata rippikoululaisten edessä kysymykseen, miksi hänen naamansa on vino.

Sen kummemmin häkeltymättä hän puhui siitä, kuinka lapsena hänen leukaluunsa ei ollut kasvanut normaaliin tapaan. Vääristynyt kasvu oli vääristänyt myös hänen kasvonsa.

Edelleen saimme kuulla, nyt aikuisiällä hänelle oli tarjoutunut tilaisuus leikkaukseen, jossa hän olisi voinut oikaista kasvonsa ja saada ne näyttämään sellaisilta kuin kasvot yleensä näyttävät. Enää hän ei ollut siihen valmis. Hän sanoi olevansa sellainen kuin on, Jumalan luoma ja sitä myötä itsensä hyväksyvä ihmislapsi, Jumalan kuva juuri sellaisena kuin on.

Vielä hän kertoi, että hänen vikansa ei ole estänyt häntä elämästä sellaista elämää kuin on toivonut elävänsä. Hänellä on perhe, on vaimo ja lapsia, toisin kuin monilla miehillä, joiden ulkomuotoa hän on kenties joskus nuorempana toivonut itselleen.

Onko tämä tapaus eräänlainen ihmeparantuminen toisessa potenssissa? Leuka on kieltämättä edelleen vino, mutta enää sen outous ei häiritse elämää ja sillä tavoin se toimii yhtä hyvin kuin mikä tahansa leuka; ja vielä enemmän: siitä on tullut kuva, joka kertoo suuresta hyväksynnästä.