lauantai 30. marraskuuta 2013

Lopulta mummot voittavat

Papat saavat enemmän patsaita ja omalle nimelleen omistettuja katukilpiä, mutta lastenlasten ajatuksissa mummot lopulta voittavat.

Mummojen voima on siinä, että he laittavat ruokaa, sillä juuri ruoan avulla voitetaan omaksi ihmisten vankkumaton kannatus.

Hautajaisissa on alkanut suorastaan naurattaa se, millaisista asioista vainajia niin varauksettomasti ylistetään. Ei ole mummon muusin, lihapullien tai makaronilaatikon veroista. Kukaan ei tehnyt sellaista pullakranssia kuin meidän oma mummo.

Pappojakin kiitellään, mutta jotenkin etäisemmin.

Mummo antaa nimen sille talolle, jossa isovanhemmat elävät.


torstai 28. marraskuuta 2013

Sodan kuvat, rauhan kuvat

Vuonna 1384 englantilaiset ja ranskalaiset olivat olleet sodassa sadan vuoden ajan eli noin neljää sukupolvea.

Vihdoin oli alettu neuvotella rauhasta. Rauhanneuvotteluja käytiin eräässä kappelissa, jonka seinät ranskalaiset olivat antaneet peittää kuvakudoksilla. Ne esittivät vanhan ajan sotaisia tapahtumia.


Ennen neuvottelujen alkamista englantilaiset alkoivat vaatia että sotakuvat oli riisuttava pois. He sanoivat, ettei sotakuvien keskellä voinut neuvotella rauhasta.

Niin seinävaatteet riisuttiin ja tilalle sijoitettiin toiset kankaat. Rauhasta alettiin neuvotella kappelissa, jonka seinillä olevat kuvat kertoivat Kristuksen kärsimyksestä, siitä kuinka Kristus kulkee piinaviikon kautta pitkäperjantaihin ja sieltä pääsiäiseen.


maanantai 25. marraskuuta 2013

Ryöstö jota ei koskaan tehty

Joskus jään miettimään ihmisiä, joita elämäntarinani on vain hipaissut ja jotka ovat ohuella kosketuksellaan saaneet pohtimaan, kenestä on mitäkin tullut.

Koulun ensimmäiseltä luokalta muistan kaksossisarukset, tytön ja pojan. Heiltä ei oikein onnistunut lukeminen eikä kirjoittaminen, eivätkä yksinkertaisimmatkaan laskutehtävät tulleet ratkaistuiksi. Opettaja ei onnistunut avaamaan heille yhteenlaskun saloja.

Ajoittain tuskatuneelta vaikuttanut opettaja pääsi heistä lopulta eroon, ja heidät siirrettiin jonnekin muualle, en tiedä minne.

Jäi mieleen, että ollessaan vielä luokallamme poika oli kerran poissa koulusta. Sinä aamuna oppilaiden keskellä kulki täysin varmana pidetty tieto, että hän olisi ryöstänyt kotinsa lähellä olleen kioskin. Yhdenkään oppilaan mieleen ei tullut ajatus, että seitsemän vuotiaan pojan tekemä ryöstö olisi ollut jotenkin epäuskottava. Ryöstö mikä ryöstö.

Vankilatuomion pituutta pohdittiin, vaikka poika ei ollut ainakaan koulussa huonotapainen.

Seuraavana aamuna poika tuli kouluun. Kukaan ei sanonut tapauksesta mitään. Huhua ei kumottu, ei vahvistettu. Luokan elämä jatkui entiseen tapaan. En tiedä, saiko hän koskaan selville, että hänet oli mainittu kioskin ryöstäjäksi.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Kokouspäätösten vauhtina kaksi markkaa minuutissa

Ensimmäiset kokemukseni julkisen talouden budjettikeskusteluista ovat pienestä keskisuomalaisesta seurakunnasta, jonka hallintoelimessä keskusteltiin 25 minuuttia noin 50 markan summasta. Väiteltiin siitä, annettaisiinko lapsille kerhojen joulujuhlassa makeisia, muistaakseni lakupötköjä. Kokouksen aikana laskin, kuinka monta markkaa saatiin päätetyksi minuutissa, mutta päätin olla puuttumatta keskusteluun, jottei se olisi ryöpsähtänyt aivan ylipitkäksi.

Samoilta ajoilta muistan loviisalaisen kunnallispoliitikon huokauksen, että satamaan sijoitetaan ilman keskustelua miljoonia, mutta syrjäkoulun yhdestä kaapista jaksetaan keskustella loputtomiin.
Vuosien varrella olen keksinyt ainakin kolme asiaa:
Ensinnäkin numerot kiinnostavat suunnilleen yhtä paljon riippumatta siitä, kummalla puolella desimaalipilkkua ne sijaitsevat tai kuinka kaukana pilkusta ne ovat. Sadantuhannen euron miettimiseen ei suinkaan käytetä satakertaista aikaa verrattuna siihen tuhannen euron kokoiseen summaan. Epäsuhtaa voi verrata siihen, että kelloseppä ei ole olisi yhtään huolestuneempi tuntiviisarin kuin sekuntiosoittimen asennosta. Isoissa luvuissa ymmärrys katoaa kokonaan. Miljoonaa ja miljardia ei välttämättä eroteta toisistaan.
Toiseksi ei ymmärretä, mikä ero on kululla ja investoinnilla. Säästäminen ei ole säästämistä, jos sen vuoksi kadotetaan tulevaisuudessa koituva hyöty. Juuri tämä harha tekee kaiken ennalta ehkäisevän työn vaikeaksi. Sen hyötyjä ei voi tarkkaan arvioida, vaikka ne olisivat kuinka ilmeiset tahansa, mutta korjausremontti on aina korjausremontti. Sille on selvä hinta, ja se on pakko tehdä, koska aikanaan ei ole kylliksi pidetty huolta.
Kolmanneksi ei käsitetä, että halvimmalla tarjouksella ja hyvällä hinta - laatu -suhteella ei välttämättä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kyse on kahden muuttujan yhtälöstä, eikä siinä auta mitään, että tunnetaan vain toinen muuttuja.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Raja se on kiittelemiselläkin

Kohteliaisuus on hieno asia, mutta joskus sekin voi mennä överiksi.

Noin kymmenen vuoden iästä lähtien asuin kotoa muuttamiseen saakka kerrostalossa. Naapurissa, ikkunamme alla oli rötiskö, jossa eleli vanha mies. En tiedä hänen elämäntarinaansa. Hän ei juopotellut, mutta jokin tuntematon syy oli vienyt hänet asuntoon, jollaisia nykyään ei juuri näe. Vielä muistan sen, että mies rakensi kanteleita ja kävi usein kirkossa.

Joskus hänellä oli ongelmia veden saamisen kanssa. Jostain syystä hän tuli hakemaan meiltä vettä. Hän käyttäytyi kohteliaasti, ja mielellämme annoimme hänen täyttää kaksi ämpäriään. Oli vain mukavaa olla vanhalle miehelle avuksi.

Vähitellen hänen käyntinsä alkoivat rasittaa. Syy oli hieman yllättävä: hänen ylenpalttinen kiitollisuutensa.

Ovella tullessaan hän kumarteli maahan saakka ja pyysi monisanaisesti anteeksi aiheuttamaansa vaivaa. Sama kaava toistui lähtiessä. Anteeksipyynnöt vain vaihtuivat kiitoksiin.

Antajalle tuli kiusallinen olo. Mies oli niin kuin olisi saanut hevosen saanut, ja me olimme antaneet hänelle vain kaksi ämpärillistä vettä.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Selittämisen velvollisuus

Toissa viikonlopun olin Pudasjärvellä yli viidenkymmenen nuoren aikuisen kanssa. Nuorimmat olivat 18-vuotiaita. Joukon enemmistö oli 20 ja 30 ikävuoden välissä, mutta mukana oli myös yli 30-vuotiaita, ja jokunen oli ylittänyt 40 vuoden iän.

Lauantain keskusteluaihe valittiin useiden vaihtoehtojen joukosta. Tälle ikäluokalle oli kuvaavaa, että ylivoimainen suosikki oli "selittämisen velvollisuus".

Aina pitää olla kertomassa vanhemmille, mummuille, papoille, sukulaisille, vanhoille naapureille ja jopa omille kavereille, mitä on tekemässä tai minne on päässyt.

Eniten halutaan tietää opiskelupaikasta, työn saannista, mutta kovasti kysellään myös seurusteluista, perhesuhteista ja lasten saamisesta. Niihin kaikkiin voi liittyä kipeitä asioita: Jälleen jäin kahden pisteen päähän. Haastattelussa pääsin kolmen parhaan joukkoon. Juuri päädyttiin siihen, että se otti telkkarin ja minä pidän läppärin ja voi kuulkaa kuinka tässä on lasta yritetty, mutta kun hormonihoidot eivät tehoa.

Älkää kyselkö!

Älä mummo ihmettele, miksi olen viime aikoina käynyt luonasi niin harvoin! Älkää te opiskelupaikan saaneet ihmetelkö, miksi kaveriporukkani on viime aikoina vähän vaihtunut.

Ja tiedän tiedän, että monet tarkoittavat vain hyvää!

Kyselyiltä saa rauhan oikeastaan vasta sitten, kun perheeseen on tullut toinen lapsi ja oletettu kiintiö on täynnä. Selittämisen toinen kierros alkaa sitten, kun lapset ovat vähän kasvaneet ja on ruvettava tekemään tiliä niiden valinnoista ja opiskelupaikoista.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Absraktiosoppaa

Vanhan tarinan mukaan teräväsanainen pappi oli vastannut kirkon ovella saamiinsa kiitoksiin: "Katsotaan, miten se saarna viikolla vaikuttaa."

Ajatusta voi soveltaa tuoreeseen Pekka Himasen tutkimukseen, jonka pitäisi avata näkymiä kansakunnan tulevaisuuteen. On vaikea nähdä, että tekstit kaikessa abstraktisuudessaan ja modernien hokemien toistamisessaan vaikuttaisivat jollain havaittavalla tavalla maailmanmenoon. Tutkimus on globaali mustetahratesti: kuka tahansa voi päätellä sen pohjalta mitä tahansa.
Voi tietysti toivoa, että kohun innostamina ruvettaisiin miettimään, kuinka paljon yleensäkin tehdään tutkimusta, joka vain hämmentää keittoa ilman, että se tuottaisi lautaselle jotain syötävää.

Abstraktiosoppaa on paljon erityisesti sosiaalitieteissä, mutta on sitä muuallakin.

Viime aikoina olen perehtynyt ainoaan Pentti Saarikoskesta tehtyyn väitöskirjaan. Tutkija Janna Kantola on tehnyt epäilemättä suuren työn selvittäessään Tiarnia-sarjan gnostilaisia teemoja, ja siksi on ikävä sanoa, että jos väitöskirja jostain näkökulmasta puhaltaa Saarikosken yltä sumua pois, se korvaa tämän sumun moninkertaisesti omien viittaustensa ja käsitepeliensä hämärällä.

Ei olisi paljon vaadittu, että lukija kirjan lopetettuaan ymmärtäisi teoksen aiheesta hieman enemmän kuin ennen lukemisen aloittamista.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Stimulantteja on monenlaisia

Hiihtoliiton toimintaan on yleisesti kyllästytty. Perin harva jaksaa uskoa sitäkään, että sadan metrin juoksussa voisi menestyä käymättä säännöllisesti apteekissa.

Ehkä tällaisistakin syistä dopingkeskustelu on jäänyt urheilun sisälle eikä ole levinnyt muille elämänaloille, vaikka olisi ollut syytä.

Kolme vuotta sitten julkaistiin uutinen, että Ruotsissa 44 prosenttia muusikoista on käyttänyt beetasalpaajia esiintymisjännityksen hallitsemiseksi ja lähes viidesosa on turvautunut niihin säännöllisesti.

Uutisen ohessa julkaistiin tieto siitä, että Suomessa muusikoista 10 - 30 prosenttia käyttää beetasalpaajia, eniten uran alussa, kun kilpailu paikoista on tiukkaa, ja toisaalta uran lopussa, kun vapina haittaa ja nuoremmat alkavat mennä ohi

Kaikenlaisia stimulantteja on käytetty iät ja ajat kaikkialla. Jos dopingiin luetaan tavallinen viina ja jos WADA alkaisi testata takautuvasti myös kirjailijoita sun muita taiteilijoita, kiinni jääneitä mahtaisi olla paljon. Veikkaan, että kirjahyllyni tyhjenisi melkoisesti.

Ehkä samaan keinotekoiseen suoritustason korottamiseen on laskettava myös ne yritysjohtajat, jotka ovat pitkistä työreissuista selvitäkseen dopanneet itseään jättämällä lastenhoidon ja -kasvatuksen vaimonsa hoteisiin.