Mieheni syö hyvällä ruokahalulla. Luultavasti hänellä ei kuitenkaan ole tosissaan nälkä. Kyynärvarret pöydällä hän jauhaa leukojaan ja tuijottaa jotakin toisella puolen huonetta. Hän katsoo minuun ja kääntää katseensa pois. Hän pyyhkii suunsa lautasliinaan. Hän kohauttaa olkapäitään ja jatkaa syömistä.
Tällä tavoin alkaa yksi Raymond Carverin kertomuksista. Kun olin lukenut yhden hänen kirjoistaan, minun oli mentävä saman tien ostamaan ne kaikki. Ajattelin: tämä mies näkee sen, minkä kaikki tietävät vaikka emme sitä huomaa.
Ei juuri ole Carverin laatuista kirjoittajaa, joka saa arkipäivän tyhjänpäiväisyydet yhtä täyteen merkityksiä. Hän kirjoittaa tuolista, ikkunaverhoista, haarukasta, kivestä ja naisen korvarenkaasta niin, että lukija hätkähtää huomatessaan kaiken sen, mitä niiden taakse voi kätkeytyä.
Sopii ajatella vaikkapa keskellä olohuoneen lattiaa oleva yksinäinen pölynumuri. Ei se ole vain kodinkone. Se monipolvinen ja ristiriitainen kertomus siitä, kuka siinä talossa oikein asioita tekee.
Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti