Vankilassa hän oli oivaltanut näkymättömyytensä
todellisen syyn. Häntä ei nähty, koska häntä ei haluttu nähdä. Hän oli
näkymätön samalla tavoin kuin näkymättömiä olivat maakiistat, vääryydet ja
valitukset.
Omien suomalaisteni jälkeen kaikkein eniten minussa
sympatiaa herättänyt kansakunta on Andien intiaanit. Kun kuulen kadunkulmassa
heidän rumpunsa äänen, tiedän, että sen päivän osalta aikatauluni joutuvat
joustamaan. On jäätävä kuuntelemaan sitä alakulon musiikkia.
Myös Latinalaisen Amerikan kirjallisuus on jättänyt minuun
ison jäljen. Syvimmin on vaikuttanut perulainen Mario Vargas Llosa, mutta
yksittäisistä teoksista on nostettava esiin hänen maanmiehensä Manuel Scorzan
romaani Garabombo, näkymätön mies.
Saattaisi ensin luulla, että näkymättömäksi muuttuneen
Garabombon tarina olisi vain yksi esimerkki koko maanosaa leimanneesta maagisesta
realismista, jossa esiintyy näkymättömiä miehiä, haamuja, enkeleitä, piruja ja
elävien puolelle eksyneitä kuolleita.
Garabombon näkymättömyydellä on kuitenkin perin arkinen syy. Garabomboa ei nähdä, koska hän on niin köyhä. Täysin osatonta ei huomata.
Tämän syvemmäksi köyhyys ei tule. Ei voi saada oikeutta eikä edes myötätuntoa, ellei ensin tule nähdyksi. "Minun kansani osallistuu maailman talouteen vain kärsimyksellään", sanoo muuan intiaaniteologi. "Me olemme niitä ratakiskoja, joita pitkin hyvinvointi kulkee."
Tämän syvemmäksi köyhyys ei tule. Ei voi saada oikeutta eikä edes myötätuntoa, ellei ensin tule nähdyksi. "Minun kansani osallistuu maailman talouteen vain kärsimyksellään", sanoo muuan intiaaniteologi. "Me olemme niitä ratakiskoja, joita pitkin hyvinvointi kulkee."
Manuel Scorza: Garabombo, näkymätön mies
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti