Useimmiten jalkapallofinaalit ottavat päähän

Eilinenkin peli jäi harmittamaan. Atlético oli voitossa kiinni, mutta Real meni viime tipassa ohi. Jälleen kerran tosipaikassa enintään keskinkertaisesti pelannut Cristiano Ronaldo sai lopussa lahjarankkarin ja sai syyn kukkoilla niin kuin finaalivoitto olisi ollut ennen muuta hänen ansiotaan.

Jalkapallon tarjoamat ilot ovat harvinaisia.

Lajin seuraamisen aloitin, kun Englanti voitti maailmanmestaruuden vuonna 1966. Siinä iässä pikkupojat valitsevat suosikeikseen mestarit, ja niin myös minä. Onneksi oivalsin hyvin pian, ettei Englantia ole syytä kannattaa. Se pelaa huonosti eikä menesty. Niiltä ajoilta suosikikseni kuitenkin jäi kolmen maailmanmestaripelaajan West Ham. Sen kanssa ei ole paljon juhlittu. Useimmiten saadaan säilytetyksi sarjapaikka.

Maajoukkuesuosikkini Brasilian kanssa on sentään tuuleteltu vuosina 1970, 1994 ja 2002. Argentiinan voitto 1986 oli OK. Espanjan finaalimenestys viime kisoissa ei yhtään harmittanut. Todella hienoa oli nähdä Tanskan voittama Euroopan mestaruus. Suomi on onnistunut vain yksittäisissä peleissä. 

Ajaxin voitto Mestareiden liigassa sykähdytti, vaikka Litmanen pelasi allergiaoireidensa takia kauden ainoan huonon pelinsä juuri finaalissa. Pidin todella paljon siitä, kun Manchester United voitti viime hetken maaleilla Bayern Münchenin. Hyypiän ja Liverpoolin nousu kolmen maalin takaa oli hienoa katsottavaa. Messin ja FC Barcelonan voitot ovat innostaneet vuosina 2009 ja 2011. HJK:n mestareiden liigan kotivoitto Benficasta oli suurenmoinen ilta, mutta silläkään ei päästy pudotuspeleihin.

Onhan niitä jokunen muukin hyvä hetki, mutta rehellisyyden nimistä jalkapallon seuraaminen on useimmiten itsekidutusta. Epäsuosikit ja suoranaiset inhokit ovat menestyneet kohtuuttoman hyvin. Kun Italia voittaa, minun kesäni on pilalla. Real Madridin ja Chelsean voitot tärväävät toukokuun.