Näinä päivinä olen ajatellut muuatta avioparia, jonka vihin avioliittoon hieman yli 30 vuotta sitten. Viime lauantaina sain olla paikalla, kun he juhlivat yhteistä taivaltaan miehen viisikymppisten ohella. Sain tutustua myös heidän mukavan oloisiin lapsiinsa, jotka jostain syystä olivat minulle kuin vanhoja tuttuja, vaikka emme ole ennen tavanneet.
Olen tuntenut tämän parin koko siltä matkalta, jonka he ovat yhdessä kulkeneet ennen alttarille tulemistaan. Käsittääkseni he ovat urallani varhaisin tätä lajia.
Mieleen on jäänyt punainen Mini, joka oli jalkapallokentän laidalla ja jossa he istuivat kahdestaan. Minikin on kuulemma edelleen olemassa.
Nuoret menivät naimisiin 19-vuotiaina. En tiedä, mitä kaikkea heistä puhuttiin, mutta arvelen monen olleen sitä mieltä, että noin varhain ei pitäisi avioitua ja että paremmin olisi asioita harkittava. Tuollaisia ihmisten puheet yleensä ovat.
Kuluneen kolmenkymmenen avioliittovuoden aikana en ole tavannut paria kertaakaan. Joudun siis arvelemaan, mikä on pitänyt heitä yhdessä.
Uskon, että kyseessä on vain jokin arkinen elämisen taito. On ajatus siitä, että yhteisen hyvän takia kannattaa ponnistella. Murheet ja vaivat voi jakaa sen sijaan, että kiisteltäisiin kummalle ne kulloinkin kuuluvat. Tuskin siinä sen kummempia parisuhdetaitoja on ollut. – Ynnä siunausta vähän.
Olen tuntenut tämän parin koko siltä matkalta, jonka he ovat yhdessä kulkeneet ennen alttarille tulemistaan. Käsittääkseni he ovat urallani varhaisin tätä lajia.
Mieleen on jäänyt punainen Mini, joka oli jalkapallokentän laidalla ja jossa he istuivat kahdestaan. Minikin on kuulemma edelleen olemassa.
Nuoret menivät naimisiin 19-vuotiaina. En tiedä, mitä kaikkea heistä puhuttiin, mutta arvelen monen olleen sitä mieltä, että noin varhain ei pitäisi avioitua ja että paremmin olisi asioita harkittava. Tuollaisia ihmisten puheet yleensä ovat.
Kuluneen kolmenkymmenen avioliittovuoden aikana en ole tavannut paria kertaakaan. Joudun siis arvelemaan, mikä on pitänyt heitä yhdessä.
Uskon, että kyseessä on vain jokin arkinen elämisen taito. On ajatus siitä, että yhteisen hyvän takia kannattaa ponnistella. Murheet ja vaivat voi jakaa sen sijaan, että kiisteltäisiin kummalle ne kulloinkin kuuluvat. Tuskin siinä sen kummempia parisuhdetaitoja on ollut. – Ynnä siunausta vähän.
19-vuotiaat ovat kyllä melko nuoria mennäkseen naimisiin (tai hankkiakseen lapsia), mutta kyllä joillakin tosiaan onnistuu. Itse tiedän parin, joka avioitui 16-vuotiaina presidentin luvalla ja yhdessä ovat edelleen (yli 50-vuotiaita nyt).
VastaaPoistaNäitä miettiessä jaksan uskoa kestävään liittoon, oli se sitten avio- tai avoliitto. Kuitenkin hieman pelkään itse mennä naimisiin. Haluaisin, ehkä, mutta kauhistuttaa, että mitä jos teenkin sen liian aikaisin (ei iän puolesta, vaan siis suhteen keston puolesta). Olet varmasti vihkinyt ja tuntenut/tunnet edelleen monia pitkähkön ajan yhdessä olleita pareja. Onko näistä pareista kellään mitään suunnilleen samaa yhdessäoloaikaa (vuosi, vuosia?) ennen avioitumista, vai ovatko ne menneet naimisiin ihan "milloin huvitti"?
Olen varma tunteistani puolisoani kohtaan NYT, mutta mietin myös kääntöpuolta: ihastuksen huumahan kestää keskimäärin 3 vuotta, minkä jälkeen vasta alkaa varmuudella nähdä toisen "oikeassa valossa".
Olen välillä miettinyt, onko vihkimissäni pareissa tiettyjä ominaisuuksia, jotka ovat saaneet heidän liittonsa onnistumaan, ja onko taas epäonnistujissa jotain yhteistä. Minun silmääni ei ole osunut hyviä vastauksia.
VastaaPoistaJoku on mennyt avioon nuorena lyhyen tuntemisen jälkeen ja joku vanhana pitkän seurustelemisen jälkeen. Toiset onnistuvat, toiset eivät. En tiedä, mistä syystä.
Sen voin kuitenkin sanoa, että kaikki ihmiselämän merkittävät päätökset tehdään tietyn epävarmuuden vallitessa. Vaikka ei olisi tunteiden epävarmuutta, on kuitenkin järkiperäinen epävarmuus. Eihän kenenkään elämässä ole takuuta esimerkiksi siitä, ettei sairastu johonkin mielenterveydelliseen ongelmaan, joka tekee yhteiselämän mahdottomaksi.
Jos odottaa täyttä varmuutta, saa varautua myös siihen, että oikea hetki menee ohi.