Mauton tölväisy muttei huti

Säätila ja jalkapallo yhdistävät ihmiskuntaa

Real Madridin kakkosjoukkueessa pelaavan Eero Markkasen tölväisy on saanut aikaan paheksuntaa. Markkanen kehotti suomalaisia häpeämään, koska jalkapallon EM-karsintaottelun televisiolähetystä katsoi vain 300 000 suomalaista.

Jalkapallossa on kyse muustakin kuin urheilusta, ja siksi aihetta kannattaa miettiä muuta urheilua enemmän. Jalkapallo erottuu globaalisuudellaan muista lajeista. Ihmiskunnalla on kaksi puheenaihetta, jotka toimivat melkein missä päin maailmaa tahansa. Toinen on säätila ja toinen on jalkapallo. Hiljattain YLE teki raporttia Syyrian pakolaisleiriltä. Ei siellä puhuttu keihäänheitosta, mutta sanat Neymar ja Casillas sielläkin tunnettiin. Jalkapallo mursi kielimuurin, oli jutun otsikko.

Olen ollut kulttuurien välisissä kohtaamisissa, joissa äänettömyydeltä minut on pelastanut vain se, että osaan puhua jalkapallosta. Futis on ihmiskunnan yhteinen kieli, ja jos ei osaa sitä, sulkee maailmassa monta ovea.

Mauton tölväisy paljastaa intohimottomuuden 

Markkasen tviitti on toisaalta mauton tölväisy. Ihmiset saavat tietysti katsoa televisiosta mitä haluavat, ja myönnän että sunnuntain maaottelun toinen puoliaika oli lähes traumaattinen kokemus. Niin pahasti Suomi jäi jalkoihin, vaikka itse lopputulos ei ollut ruma, sillä yhden maalin vierastappio ei ole jalkapallossa häpeä juuri koskaan. Ei olisi ollut vuosisadan ihme, jos Saksa olisi tullut Belfastista kotiin samoin lukemin.

Toisaalta Markkanen osui aivan oikeaan.  Jalkapallomaajoukkue on myös kansakunnan heijastuma. Maalla on sellainen joukkue kuin se ansaitseekin.

Saksan pelissä näkyy saksalainen järjestelmällisyys. Brasilia pelaa karnevaalia, joka sekoittaa välillä vastustajan, välillä oman pään. Argentiina on siltä väliltä. Afrikkalaiset ovat taitureita, mutta organisaatio ja tavoitteellisuus puuttuvat. Englanti on edelleen maailmanmestaruutensa lumoissa, vaikka siitä on aikaa pian viisikymmentä vuotta. Ruotsi ja vain Ruotsi voi nousta tasapeliin neljänkin maalin takaa; niin kuin on nähty.

Ja Suomi. Niin, Suomesta puuttuu intohimo. Katsojia on 300 000. Kuusi puolustajaa ei kykene pitämään kurissa yhtä vastapuolen hyökkääjää. Pelaillaan peliä ja välillä hyökkäillään. Katsellaan televisiosta, jos on satuttu oikealle kanavalle ja jos kilpailevalta kanavalta ei tule laulukilpailua.

Hyvänä päivänä voidaan olla kannustamassa, mutta huonona päivänä tyydytään päivittelemään. Hillot noukitaan, mutta puuro ei kelpaa. Moitiskellaan, mutta ei surra. Ei uskota siihen, että itse joskus osattaisiin. Ajatellaan, ettei kannata, koska muut ovat aina parempia. Kun Liverpool tai Manchester United tulevat HJK:n vieraaksi stadionille, HJK ei voi olla varma, onko katsomossa enemmän sinistä vai englantilaisten punaista.

Ei näin intohimottomalla maalla voi olla parempaa maajoukkuetta. Senkin tähden joudumme olemaan hiljaa omistamme, kun ulkomailla tulee puheeksi urheilu ja ylivoimainen valtalaji. Vieläkin joku muistaa siellä Litmasen, mutta nuoren polven näkökulmasta hän kuuluu jalkapallomuseoon.

Yllättävä muutos on tulossa

Mutta minäpä uskon muutokseen. Se voi tulla yllättävän pian ja yllättävästä syystä. Suomen alle 21-vuotiaiden maajoukkue voitti viimeisimmässä pelissään Luxemburgin 4 - 1. Kuulemma se ei pelannut edes oman tasonsa mukaisesti.

Nimilista kertoo, miksi näissä kavereissa on intohimoa niin kuin myös neljässä miesten nykymaajoukkueen pelaajassa (Eremenko, Hetemaj, Hradesky ja Sadik).

Tällainen oli nuorten maajoukkueen nimilista:

1 Otso Virtanen

2 Dani Hatakka var.

3 Joel Mero var.

4 Daniel O’Shaughnessy 

7 Moshtagh Yaghoubi C

8 Glen Kamara ->> 84. 17 Robert Taylor

9 Kimmo Hovi ->> 90. 10 Pyry Soiri   

11 Vahid Hambo var. ->> 69. 18 Fredrik Lassas

14 Mikko Viitikko 

16 Matej Hradecky ->> 61. 6 Armend Kabashi  

20 Youness Rahimi ->> 74. 19 Richard Jensen

Vaihdossa:

12 Carljohan Eriksson

5 Tommi Saarinen  

13 Alex Lehtinen 

15 Nnaemeka Anyamele

Mascara ja ammattimaisuus

Muistin väärin. Gigafestin yleisömäärä ei jäänyt aivan neljäänkymmeneen. Maksajia oli tarkistukseni mukaan 211. Joka tapauksessa tuo määrä väkeä oli surkea näky yläkoulun asfalttipihalla. Päiväkin oli pilvinen, vaikkei sentään satanut.

Kaikki odottivat enempää. Tapahtuman nimi oli suureellisesti Gigafest, ja siihen aikaan inflaatio ei ollut vielä syönyt sanaa giga. Se kuulosti oikeasti sekä mahtavalta että uudenaikaiselta.

Isona täkynä oli Mascara. Se ei ollut aivan bändien kärkinimi, mutta kelpo renkutuksensa Erittäin hyvä ja täydellinen ansiosta bändi tunnettiin hyvin.

Voi vain kuvitella, mitä muusikot puhuivat takahuoneessa, kun selvisi, että asfalttipihalla oli panostukseen nähden häpeällisen vähän väkeä.

Tilanteen pelasti tai lähes pelasti esiintyjien ammattimaisuus. Mascaran jäsenet eivät antaneet lavalla näkyä, että tilaisuus oli floppi. Vähälukuiselle maksaneelle yleisölle he antoivat sen, mitä se oli tullut hakemaan. Yleisöksi Mascara ei voinut muuttua, mutta se ei ollut bändin vika.

Tuosta lähtien Mascara on ollut minulle ammattimaisuuden symboli.

Itsemurhapommittaja löytää aina konstinsa

Millään keinoin ei voi ehkäistä sellaisen ihmisen tekoja, joka on kadottanut itsesuojeluvaistonsa. Yksinäinen itsemurhapommittaja löytää aina konstinsa.

Tunnistamisen vaikeus tulee siitä, että vain sarjakuvissa paha esiintyy sarvet päässä. Useimmiten piru on mukava kaveri hyvästä perheestä. Ystävät eivät voi uskoa häntä tekijäksi. Tai hän on nukkavieru virkamies, johon kukaan ei kiinnitä erityistä huomiota; juuri niin kuin Dostojevski pirua kuvaa.

Entä jos tapahtumat on tällä kertaa tulkittu väärin ja Andreas Lubitz ei olekaan syyllinen? – Periaatteellisesti mikään ei muutu. Jos juuri tällä kerta ei olisikaan tapahtunut niin kuin ajatellaan tapahtuneen, olisi ainakin voinut tapahtua. Maailma on sellainen ja ihminen on tällainen.

Ihminen muistaa mitä muistaa

Ihmisten muisti ei tyhjene millään käskyllä, eikä toisaalta ole mahdollista päättää, mitä toisesta ihmisestä muistetaan. Monesti jää mieleen sivuasioita ja epäoleellisuuksia. 

Olen seuraavaan listaan koonnut muistikuvia joistakuista rippikoululaisistani. Valintaperusteena on se asia, joka heistä tulee ensimmäisenä mieleeni. Jokunen muistikuva on oleellinen, mutta useimmat ovat tavallisuuksia, joiden ei pitäisi jäädä kenenkään mieleen. Mutta niin vain ovat jääneet.

Tyttö jonka korvakorua haettiin laskettelurinteestä.

Poika jonka kotoa käytiin lainaamassa pingispalloja.

Tyttö joka lauloi korvani juuressa kauniimmin kuin ehkä kukaan.

Poika joka voitti huonojen runojen kirjoituskilpailun.

Tyttö joka teki monen kilometrien metsävaelluksen pitämättä sitä itse minään ihmeenä.

Poika joka etsi lumihangesta kaverinsa lompakkoa sen jälkeen kun etsinnät oli jo päätetty lopettaa - ja löysi.

Tyttö joka vakuutti, ettei hänestä ikinä tulisi sihteeriä.

Poika joka sanoi: "Siinä on Nooan arkki vaimoineen."

Tyttö joka halasi hellyyttävän lämpimästi isäänsä.

Poika joka heitti hiekkakuopalla kuperkeikan.

Tyttö joka kiipesi puuhun.

Poika joka söi kaikkein hitaimmin, koska puhuttavaa oli aina niin paljon.

Toivotaan Hammurabin lakia

Joltakulta naisparalta oli riistetty vapaus yli neljäksi vuodeksi, ja tänä aikana hän oli synnyttänyt vainoajalleen neljä lasta.

Rikos on kieltämättä puistattava. Päätekijä sai siitä vähän alle neljän vuoden ehdottoman vankeustuomion.

Monet tuntemani täyspäiset ihmiset ovat paheksuneet sitä, että yli neljän vuoden vapaudenriistosta on tullut alle neljän vuoden tuomio. Suhde ei olisi kohdallaan. Tuomiota voi kyllä pitää liian lievänä, mutta ei sen perusteella, että se on eripituinen kuin vapaudenriisto.

Länsimainen oikeusjärjestelmä ei nimittäin perustu Hammurabin lakiin, jossa otetaan silmä silmästä ja hammas hampaasta. Jos rattijuoppo ajaa kuoliaaksi lapsen, hänen omaa lastaan ei surmata vastineeksi. Jos joku puhkaisee tappelussa silmän, häneltä itseltään ei puhkaista silmää eikä ihmisen surmanneelta viedä hänen henkeään. Toisaalta satatuhatta varastanut ei välttämättä selviä sadantuhannen sakoilla, vaan voi korvausten ohella joutua vankilaankin.

Länsimaisessa oikeusjärjestelmässä ei ole rikoksen ja rangaistuksen suoraa vastaavuutta, vaikka jossain päin arabimaita on tällaisia lakeja.

Sanon tässä vielä senkin, että yhden vankilavuoden hinta on yli 50 000 euroa. Ne maksaa yhteiskunta eli minä, tämän jutun kirjoittaja, ja sinä, tämän jutun lukija. Ne rahat saadaan keräämällä lisää veroja tai heikentämällä julkisia palveluja.

Ja nyt joku sanoo, että pakkoko niiden vankiloiden on olla hotelleja.

Olen laskujeni mukaan käynyt seitsemässä eri vankilassa. Kertaakaan en ole poistuessani ajatellut, että tänne olisi mukava jäädä pitemmäksi aikaa.

3,7 miljoonaa laskettavissa olevaa syntiä päivittäin

Vanhojen lehtileikkeiden lukeminen on kahdella tavalla kiinnostavaa: ensinnäkin näkee, miten maailma on muuttunut, ja toiseksi näkee, ettei se ole lainkaan muuttunut.

Kaksikymmentä vuotta sitten uutisoitiin Teheranin kaupungin liikennepäällikön Mohammed Ali Tarfan laskelmasta: "Joka päivä 370 000 naista matkustaa kaupungin minibusseissa. Kun kymmenen miestä hieroutuu heitä vasten vahingossa tai tarkoituksessa, tehdään 3,7 miljoonaa laskettavissa olevaa syntiä päivittäin."

Niinpä sukupuolille päätettiin järjestää erilliset osastot. Naiset saivat paikan bussien oikealta, miehet vasemmalta puolelta.

Samoihin aikoihin kerrottiin ripittäytymisen mahdollistavasta katolisesta tietokoneohjelmasta "Online mit Jesus", jossa synnit on pantu pahemmuusjärjestykseen. Hävytön katse on 22 pistettä, kirkosta eroaminen 20 p, avioliiton ulkopuolinen kontakti 10 p, lapsen pahoinpitely 10 p, huumeiden käyttö 10 p, osallistuminen ryöstösotaan 8 p, pyhien kuvien repiminen 5 p, kondomin käyttö 3 p, itsetyydytys 1 p.

Mitä tähän on sanottava? Että islamilaisten tai katolisten ongelmat ovat heidän omiaan. Että ovatpa kummallista, naurettavaa ja takaperoista väkeä. 

Mutta kyllä meilläkin omat luettelomme on. Aloitetaan vaikka kysymällä, kuinka terveellisesti olet elänyt tänään.

Ja vielä vaikeampi kysymys on se, tunnemmeko pirullista ylemmyydentunnetta lukiessamme tuollaisia uutisia. – Minä ainakin tunnustan.

Annetaan nuorimman tehdä

En ole ikinä kirjoittanut pappien kokouksesta. Nyt tulee.

Olin varmaan ollut pappina viisi vuotta, joten en pitänyt enää itseäni aivan nuorena pappina. Oli jokin rovastikunnallinen kokous, jossa piti äänestää ja jotain. Tulin paikalle kovalla kiireellä. Olin ollut koululla tekemässä jotain mielestäni hyödyllistä. Kiire oli toiseenkin suuntaan, mutta arvelin ehtiväni siinä välissä täyttää äänestyslappuni. Ovesta astuessani näin vanhojen herrojen juovan kahvia.

Äänestyksen jälkeen kokouksen puheenjohtaja sanoi: "Nyt voidaan juoda vielä kahvia. Ja semmoinen tapahan meillä on ollut, että virkaiältään nuorin kirjoittaa pöytäkirjan."

Se nuorin olin minä. Häthätää naputtelin pöytäkirjan ja menin sinne, mistä olin jo myöhässä. Muut jäivät kahville.

Pian ne vaihtavat sinulle vaipat

Joka viides nelikymppinen nainen ja joka kolmas mies on lapseton. Väestöliiton tutkija Anneli Miettinen arvelee, että pian jo neljäsosa naisista jää kokonaan lapsettomiksi.

Vähän aikaa kaikki sujuu hyvin. Voi matkustella ja panostaa niin sanottuun elämälaatuun. Lapset eivät ole tiellä. Perheen voi korvata suurella ystäväjoukolla ja aktiivisella harrastamisella.

Noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua alkavat ongelmat. Miehet kuolevat aiemmin, joten he pääsevät hieman helpommalla, mutta asia koskee heitäkin.

Vaikeudet tulevat siitä, että jotkut ystävät kuolla kupsahtavat siellä täällä. Monen muisti alkaa pätkiä. Yhä useamman jalka ei nouse. Ystävien määrä vähenee, tai kavereita ehkä on, mutta kukaan heistä ei enää jaksa.

Ja vihdoin tulee ratkaiseva kysymys: kuka tulee auttamaan, kun kukaan ystävä ei enää jaksa eikä kykene? Kuka kolkuttaa ovelle, kun on vierailuaika?

Johtopäätös on julma: ellei ole omia lapsia, vanhuus on kurja. Ilman jälkikasvua kukaan ei ole edes vaatimassa kunnollista hoitoa laitokselta.

Omia lapsia voi korvata naapurin lasten, kummilasten tai lähisuvun lasten avulla, mutta mitäpä jos omat sisarukset ovat yhtä lailla lapsettomia? Joku lasten ja nuorten kanssa työtä tekevä voi työnsä kautta hankkia tukijoukkoa, mutta nuoren sukupolven puoleen katsominen ei vain tapaa olla omaansa katsovien ihmisten hyveitä. Kun on itsekäs, saa myös varautua olemaan itsekseen.

Älä hyljeksi lapsia, älä nuoria: ennen pitkää he vaihtaisivat sinulle vaipat.

Hän tanssi mielellään tyttöjen kanssa

Usein palaan kroatialaisen toimittajan ja kirjailijan Slavenka Drakulicin kirjaan Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään. Tuossa kirjassaan Drakulic paneutuu Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa tuomittuihin sotarikollisiin.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa Bosnian serbi Goran Jelisic. Ulkonäöltään Jelisiciä kuvataan kirjassa mieheksi, johon voi luottaa. Hänen vieressään tuntuu turvalliselta istua yöjunassa. "Jelisic näyttää luotettavalta naapurilta ja ihannevävyltä", sanoo Drakulic.

Hän tanssi mielellään tyttöjen kanssa ja joi olutta kavereidensa kanssa, mutta kalastamisesta hän piti yli kaiken. Saattoi unohtaa muun maailman ja itsensä ja keskittyä vedenpintaan ja ohueen nailonsiimaan.
Erään todistajan mukaan Jelisic oli hiljainen, ujo ja tunnetusti avulias: hän auttoi sodan aikana seitsemää tai kahdeksaa perhettä yhdellä ainoalla kadulla. Toinen todistaja muisti, kuinka Jelisic maksoi vanhan musliminaisen remontin.
Jotain kuitenkin tapahtui.

Pystyttiin näyttämään toteen kolmetoista tapausta, joissa Goran oli vartijana toimiessaan surmannut vangin. Kaikkiaan surmia oli ilmeisesti toista sataa.

Hän tappoi 18-vuotiaan muslimitytön. Hän tappoi vanhan miehen, koska tämä pudotti vesipullon maahan.
Hän tappoi nuoren miehen, koska tämä oli naimisissa serbinaisen kanssa.

Hän toisteli uhriensa kulloistakin määrää alituiseen: kuusikymmentäkahdeksan, seitsemänkymmentäyhdeksän...

Mainokset – ja miten kävikään

Pentti Saarikoski kirjoitti yhden romaanin. Se on hyvin kokeileva, vuonna 1964 ilmestynyt Ovat muistojemme lehdet kuolleet. James Joycen vaikutteet tai jopa Saarikosken pyrkimykset jäljitellä Joycea näkyvät selvästi.

Kirjan sivuliepeen mainoslauseissa kirjoitetaan: ”Pentti Saarikosken uusi proosakirja on huima teos, 'pop-romaani', mobile jossa todellisuus on koko ajan liikkeessä, jäsentyy joka hetki uusiksi kuvioiksi. – – Ovat muistojemme lehdet kuolleet on kirja, jollaista ei ennen ole tässä maassa ilmestynyt, hauska, värikäs, hilpeä, totinen, ilmava. Sen luettuaan sinuttelee Saarikosken, näkee iloisia unia, huomaa että Kauppatorin kulmassa on Korppi-apteekki."

Arvostelut olivat toisella linjalla. Nihkeä vastaanotto ei rohkaissut Saarikoskea kirjoittamaan uusia romaaneja eikä jatkamaan aloittamansa proosatyylin kokeilua.

Kolmetoista vuotta myöhemmin Saarikoski itsekin myöntää, miten romaanin kanssa kävi: "Se on kokoelma tyhjiin rauenneita suunnitelmia. Tapanani oli sanoa, että romaani epäonnistumisen kuvauksena on täydellinen, koske se itse on epäonnistunut romaanina."