Viidestoista genre

Nykyisessä Hämeenlinnassa on Eteläinen-niminen kylä, ja siellä oli Haran baari, vähän säälittävä mökkerö ohi kulkevan tien varressa.

Puisissa pirttipöydissä oli koristeina tavallisia tyhjiksi juotuja limsa- ja kaljapulloja. Niihin oli törkitty kuivia lehtipuun oksia niin kuin ne olisivat olleet kukkia. Oksiin oli kiedottu kreppipaperia, sinistä ja punaista.

Kun pyysi kahvia tiskiltä, kassavahti sanoi että joo, pannaan tippumaan. Vielä hän kysyi, otinko jotain pullaa kanssa, ja kun sanoin että joo, hän otti pullankäntyn pakastimesta ja työnsi mikroon.

Yhdessä nurkassa oli nuorta porukkaa. Niillä ei kai ollut kesäduunia. Ne puhuivat, mitä olivat viikonloppuna tehneet tai mihin olivat menossa. Ehkä Aitoon kirkastusjuhliin, kun siellä soitti Pobeda.

Toisessa nurkassa oli kaksi elähtänyttä ihmistä, mies ja nainen. Luomet lerpattivat ja posket roikkuivat.

Mutta siinä ne istuivat pöydän kahta puolta. Kävelin levyautomaatille ja laiton piisin soimaan, ja yhtäkkiä tajusin että nehän lauloivat siinä mukana, katsoivat toisiaan syvälle silmiin kuin ensirakastuneet. Huomatessani sen minä ajattelin että voi hyvä Jumala kun ihminen aina kaipaa, elämänsä loppuun saakka, ja antaisit nyt näillekin kahdelle jotain. Jos pikkaisen liikenis.

”Sun kanssas katson maailmaan ja kuin hullu huudan rakkauteni perään.” Juice lauloi.

Se on hieno muisto, mutta siitäkin huolimatta olen sitä mieltä, että tehtiin viisaasti, kun Viidettätoista yötä ei valittu virsikirjaan. Ei se sinne kuulu. Se on toisella tavalla hieno. Virsikirja ei ole sen genre.