Aikuisten kahjojen ongelma

Olli Immosen Facebook-päivitys oli vastenmielistä luettavaa. Minussa se herätti tunteita, jotka fysiikan kielelle käännettyinä olivat lähempänä oksennusta kuin käsien puristumista nyrkkiin. Kirjoitus haisi kansallissosialismilta, eikä sellainen perkeleellisyys kuulu kansanedustajalle, ollaanpa maahanmuuttokiintiöistä mitä tahansa. Kaiken lisäksi Immonen on ennenkin flirttaillut uusnatsien kanssa. Ei paljon auta, että nyt jälkikäteen tuomitsee kavereidensa väkivaltaa. Kun maito kaatui, se kaatui.

Torille en kuitenkaan lähtenyt mieltäni osoittamaan, en edes harkinnut. Tuumasin, että jos lähden sinne yhden ääliömäisen Facebook-päivityksen takia, minun on jäätävä sinne telttailemaan; vastaavia asioita on maailmassa liian paljon. Toisaalta en moiti niitä jotka menivät, minun ratkaisuni oli vain toinen.

Olen miettinyt näitä asioita myös lasten kasvatuksen näkökulmasta. Joskus on viisainta puuttua lasten tekemisiin ja lujaa. On todella huolehdittava, että auton alle ei juosta ja että kiivaimmassa raivossakaan ei potkita kaveria. Joskus taas on viisainta olla hiljaa, jottei tulisi palkinneeksi huomionhakuisia. Jokaisen vessanseinään raapustetun hakaristin tai kirkkoveneen takia en kutsuisi koko koulua liikuntasaliin selvityksiä varten.

En oikein tiedä, mitä aikuisten kahjojen kanssa pitäisi tehdä.

Perinnesuomalainen vaitonaisuus ja reagoimattomuus antaa vääryyksien rehottaa. Toisaalta Tuomas Anhava on oikeassa, kun hän sanoo: "Mielipiteiden vastustaminen on niiden vahvistamista, niiden merkityksen tunnustamista; ja vielä pahempaa, sen tunnustamista, että vastustetut mielipiteet koskevat tärkeitä asioita."

Oikeaa vastausta en tiedä, sillä ihmiselämä on jatkuvaa reagointikohteiden valitsemista. Joihinkin asioihin on tartuttava, mutta toiset on suostuttava jättämään sikseen.

Suomen kansalaisena minulla on kuitenkin oikeus siihen, että kukaan kansanedustaja ei oksennuta kansallissosialistisilla puheilla. Jokin tolkku pitää olla.