Joulukuulla sain käsiini tuoreen väitöskirjan, joka yllätti
heti ensimmäisillä sivuillaan. Väitöskirjan alussa tekijät tapaavat kiitellä
auttavaiset professorinsa, rahoittajansa, vanhempansa, puolisonsa ja
laiminlyödyt lapsensa. Näin tehtiin tässäkin väitöskirjassa, mutta kiitosten
jälkeen väittelijä sanoi, että yliopisto-opinnoista puhuessaan hän ei voi olla
mainitsematta perustutkintovaiheeseensa pitkäkestoista ja monia muotoja
saanutta kiusaamista.
En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Kääntelenpä
asiaa miten päin hyvänsä, en saa tyydyttävää ajatusta kasaan.
On mahdollista, että kiusaaminen on hyvin todellista, ja kai
siitä on oikeus puhua hieman epäsopivassakin paikassa. Toisaalta on
mahdollista, että tällainen lausuma on yhden ihmisen kenttäoikeus ja
pikateloitus ilman puolustuksen puheenvuoroa.
Ehkä kiusaamisen käsite olisi syytä varata yksinomaan
koulukäyttöön ja keksiä työpaikan tai yliopiston ongelmille muita sanoja.
Kiusatulla lapsella ja kiusatulla aikuisella on nimittäin yksi oleellinen ero:
Lapsella ei yleensä ole vaihtoehtoista maailmaa. Hänen on joka aamu mentävä siihen
kouluun, johon hänet on määrätty, eikä hän välttämättä edes ymmärrä, että
muitakin maailmoja on olemassa.
On pakko sanoa, että vähättelet (taas) kiusaamista.
VastaaPoistaSiitä samaa mieltä, ettei siitä nyt joka paikassa pidä tai tarvitse puhua - aikansa ja paikkansa kaikella - mutta kyllä työpaikoissakin kiusataan. Ihan systemaattisesti. Se on suurimpia burnoutin aiheuttajia, näin kertoi työterveyslaitos meidän työpaikallamme.
Toki aikuinen VOI vaihtaa työpaikkaa suurimmassa osassa töistä. Mutta ei se uuden työn hankkiminen nyt ihan niin yksinkertaista ole. Varsinkaan nyt. Meidän työpaikassammekaan kiusaajaa ei saatu ulos, koska kaiken maailman liitot suojelivat häntä irtisanomiselta. Siinä menetti työpaikka monta hyvää työntekijää (mikä johti työpaikan satojen tuhansien vuositappioon). Puhumattakaan, mitä ne kiusatut menettivät, ehkä niiden perheetkin, jos tämä kiusattu oli niiden päärahantuoja. Ehkä ne ihmiset eivät pysty enää koskaan tekemään kunnolla töitä, riippuu siitä kuinka herkkiä ne ovat ja kuinka pahaa kiusaaminen oli..
Joissain työpaikoissa taas kiusaaja on se pomo.
Voidaan miettiä, onko enemmän oikein vaatia jotakuta uhraamaan irtisanoutumalla unelmatyönsä (jos sellaisessa työskentelee) / elämän mahdollistava tulonlähteensä (koska kaikki eivät työskentele unelmatyössään vaan työssä josta vain maksetaan rahaa), raha taas on valitettavasti yhteiskunnassa aika tärkeä juttu monen asian kannalta, ihan vain siksi että "kyllä on vaihtoehtona lähteä, ei siun tartte sietää kiusaajaa" VAI olisiko sitten enemmän oikein tehdä sille kiusaamiselle jotain...
Koulukiusaamiseen on suhtauduttava ihan yhtä vakavasti, koska ei siinäkään uhrilla ole vaihtoehtoja, kuten kirjoitatkin.
Trv. Nelli
(Ps. tykkään lukea siun blogia!)
Ensinnäkin on hienoa, että kirjoitat nimelläsi. Se saattaa tietysti olla nimimerkki, mutta se ei haittaa, koska se kuitenkin erottaa siitä salaperäisestä Anonyymista, joka kirjoittelee milloin mitäkin.
VastaaPoistaOlet myös miettinyt asiaa. Kirjoitan niin hyvin, että minulla ei ole mitään vastaan väitettävää, ei yhdenkään lauseen kohdalla. Työpaikkakiusaamisesta minulla on runsaasti omaa, katkeraa kokemusta. Senkin perusteella tiedän, että kirjoitat aivan oikein.
Toisaalta joku voi sanoa ilkeämielisesti sinun tekstistäsi, että sinä vähättelet koulukiusaamista: "Kuulkaas lapset, samanlaista se on aikuisillakin." Tämä tulkinta on tietysti aivan väärä.
Vähätteleminen on eri asia kuin se, ettei suostu huutamaan mölyävän kuoron mukana nollatoleranssi! nollatoleranssi!
Läheltä tarkasteltuna asiat ovat mutkikkaita. Jotta asioita voidaan oikeasti muuttaa, on ymmärrettävä tämä mutkikkuus.
Tietysti merkittävä osa asioista on yksinkertaisia, varmaan suurin osa. Fyysinen väkivalta, huomautteleminen ulkonäöstä, kotitaustasta tai jostain muusta ominaisuudesta, jatkuva naljailu, suoranainen valehtelu ja väärien huhujen levittäminen ovat selviä tapauksia. Niiden suhteen on helppo soveltaa nollatoleranssia ja sanoa, että tämän on kerta kaikkiaan loputtava. Tämä on aivan selvää kauraa.
JATKUU (merkkimäärä kommenteissa rajoitettu)
JATKOA EDELLISEEN (merkkimäärä kommenteissa rajoitettu)
VastaaPoistaMutta sitten ovat ne ongelmat:
Iso osa kiusaamisesta on erittäin vaikeaa huomattavaa, eikä se tule ehkä ikinä opettajan silmiin. Jotakuta oppilasta ei vain pyydetä mukaan, kun koulun jälkeen mennään johonkin. Joskus kiusaaminen on ilkeitä katseita, istumista tiettyyn suuntaan ja pienen pieniä ilmeitä. Miten opettaja voi syyttää ketään koulukiusaamisesta sillä perusteella, että oppilas katsoo toista oppilasta aavistuksen verran ilkeästi?
Väärien tulkintojen mahdollisuus on suuri. Huumori on rankimpia tapoja kiusata, mutta joskus se todella on vain huumoria. Olen kertonut tällaisesta tapauksesta: "Tunnen erään aikuisen miehen, jota on kouluajoilta kutsuttu Sika-Niemiseksi (sukunimi muutettu). Nimi on välillä lyhentynyt muotoon Sika. Normaalisti tuollaista nimitystä on pidetty loukkaavana, mutta hänen tapauksessaan se ei sitä ollut. Tarkistin asian vuosia myöhemmin häneltä itseltään. 'Ei se ollut loukkaava nimi ollenkaan', hän sanoi. 'Pelikentillä otteeni olivat välillä vain vähän rajut. Siitä se nimi tuli. Olin siitä jopa ylpeä.'" Ja toisaalta: ”Sehän on vain huumoria” on tavallisimpia kiusaamisen muotoja.
Joskus kiusaajaksi syyttäminen voi olla myös tapa kiusata muita. Muistan tässä kohdin kolmea rippikoulutyttöä. Yksi heistä piti pitkän puheen siitä, kuinka häntä rankasti kiusattiin. Vähän myöhemmin minulle tuli kaksi rippikoulutyttöä itku silmässä kertomaan, kuinka he olivat pitkään kärsineet siitä, että kolmas tyttö kiusasi heitä tällä kiusaamissyytöksellään ja että mikään heidän keksimänsä keino ei auttanut asiaa. Osaisinko minä auttaa jotenkin? Minun on pakko tunnustaa, että en keksinyt viisasta keinoa. – Tietysti saatoin ymmärtäväisesti kuunnella kaikkia heitä, mutta sen tehdessäni asetuin tukemaan jonkun sellaisen käytöstä, joka ei olisi sitä tukea ansainnut.
Joskus opettajalla ei vain ole keinoja, vaikka kuinka haluaisi. Kuudennen luokan miesopettaja kertoi minulle, että hänen luokkansa tyttölauma oli aivan mahdoton. Hän tiesi, että siellä kiusattiin ja rankasti, mutta kohteet ja kiusaajat vaihtelivat. Hän ei ymmärtänyt niitä suhteita. "Ja kun kahdentoista vanha tyttö sanoo toiselle, että sinä et tarvitse rintaliivejä, niin minkäs minä siihen miesopettajana sanon. Kerron tietysti tyttöjen liikunnan opettajalle, että jos hän yrittäisi, mutta ei hän ole paikalla juuri sinä hetkenä kun aloitellaan matematiikan tuntia ja sellaista siinä kuulee."
Minulla on tapauskertomuksia paljon. Iso osa niistä on niin selkeitä, etteivät ne edes jää mieleen. Niihin on helppo sanoa: "Tämä loppuu nyt." Varsinkin poikien kanssa tämä toimii hyvin. Tyttöjen kanssa on jonkin verran hankalampaa.
Mutta sitten on paljon niitä tapauksia, joita ei mitenkään näe tai jotka tulkitsee väärin tai joihin ei hyvällä ja isollakaan tahdolla pysty päättämään. Ei voi muuta kuin pyytää anteeksi niiltä, jotka ovat minun kyvyttömyyteni tähden kärsineet ja ehkä raunioituneet.
Ylivoimaiseksi parhaaksi metodiksi olen nähnyt sen, että luodaan positiivisen kautta sellainen ilmapiiri, että kenellekään ei tule kiusaaminen edes mieleen. Koulumaailmassa tämä on valitettavasti vaikeaa, koska jokainen oppilas tulee aamuisin luokkahuoneeseen koko elämänhistoriansa kanssa.