Mummo on lapsen henkivakuutus

Joskus on hyvä palauttaa mieleen jotain viisasta, joka aikanaan näkyi otsikoissa, mutta joka on sittemmin unohtunut.

Yksi tällainen asia on tutkimus siitä, mihin ihmiskunta tarvitsee isoäitejä. Turkulaistutkijat keräsivät tietonsa viiden kunnan kirkonkirjoista vuosilta 1702–1823. Aineisto kattoi 537 naisen ja heidän jälkeläisensä sukuhistorian. Vertailuaineisto saatiin Kanadasta.

Tutkimuksen mukaan mummojen apu ja hoiva ratkaisi, selvisikö lapsenlapsi aikuiseksi asti. Mitä pidempään nainen eli vaihdevuosien jälkeen, sitä useampia jälkeläisiä hänen lapsensa saivat ja sitä todennäköisemmin lapsenlapset varttuivat aikuisiksi.

Havainto tuki ns. isöäiti-hypoteesia. Sen mukaan hoivatehtävä selittää sen, miksi ihmisyhteisöissä esiintyy naisia, jotka elävät pitkään vielä hedelmällisen iän jälkeen. Mummo-ilmiö on eläinmaailmassa poikkeuksellinen ja samanlaisia piirteitä havaitaan tiettävästi kädellisten lisäksi vain eräällä valaslajilla.

Välihuomautus

Näillä Lassi Nummen sanoilla on myös puhutteleva otsikko "Välihuomautus". Pääsiäisenä, Kristuksen ylösnousemuksen päivänä voi ajatella tätä.

Pääsiäispyhinä olisin halunnut osallistua myös kiirastorstain ehtoolliseen mutta se ei onnistunut. Olin kuitenkin pitkäperjantain aamukirkossa. Kuuntelin Arvo Pärtiä ensin radiosta ja sitten kuvan kanssa televisiosta. Pääsiäisyönä olin yömessussa.

Kummasti näistä elpyy. Kun kurkistaa ensin kärsimykseen ja sitten iloon, on taas saanut jostain oleellisesta kiinni.

Lankku petti eikä ketään

Minulla on ollut se onni, että olen saanut nähdä useimmat niistä asioista, joita olen halunnut elämässäni välttämättä nähdä. Jos en ole ollut jossain kaupungissa, osaan sen kuvitella näkemieni kaupunkien perusteella.

Silti jotain vielä puuttuu. Yksi on Baselissa oleva Hans Holbein nuoremman taulu "Kristus haudassa". Se järkytti Fjodor Dostojevskia niin paljon, että se sai hänet kirjoittamaan romaanihenkilönsä suuhun sanat: "Tuo kuvahan saa jonkun vielä menettämään uskonsa."

Nettikuvastakin voi päätellä jotain, mutta taulu täytyisi aina nähdä silmillään ilman välittävää konetta. Jotain vavisuttavaa tuon täytyy olla.

Uskon oivaltaa vasta sitten, kun lankku petti ja putoaminen alkoi.

Rakkauden ymmärtää, kun keskellä yötä sanoi: ei ketään.

Toivo paljastuu kun sumussa ilmansuuntia ei enää ollut.

Taivaalliset ilot saa omakseen, 

kun kuolleen Kristuksen silmistä avasi tyhjyyteen.

Musta, keltainen ja punainen

Belgian lipun värit ovat musta, keltainen ja punainen. Olen varma, että Facebookissa nuo värit eivät tule niin tunnetuiksi kuin Ranskan sininen, valkoinen ja punainen, joilla ihmiset olivat valmiita Pariisin iskujen jälkeen värjäämään profiilikuvansa.

Emme enää jaksa järkyttyä, en minäkään. Jossain vaiheessa järkytyksiinkin tottuu. Toteaa vain, ettei voi kaukaisille tapahtumille mitään. On viisaampaa kääntää sivua, viedä hevoselle kauroja, ravita lapset tai hyväillä vaimo.

Jotain sellaista hyvää, jonka tietää tapahtuvan.

Sitä vain tottuu.

Paavo Haavikon sanoin: "Vain kahdesti, kolmesti voi kohtalo lyödä. Sen jälkeen lyö tunnoton tunnotonta."

Earth Hour on enää tyhjä rituaali

Vaikka taannoisille rauhanmarsseille nykyään hymyillään, en lainkaan häpeä sitä, että olin Jämsänkoskella asuessani Jämsän rauhanmarssin pääpuhuja. Tuntui, että koko kaupunki oli naapureineen liikkeellä. Ihmiset olivat saaneet tarpeekseen, kun ydinsotaa lietsottiin niin, että lapset alkoivat pelätä. Marsseja oli ympäri Eurooppaa.

Seuraavana vuonna en ollut puhumassa, mutta rivi-ihmisenä olin mukana. Viimeistään neljäntenä vuonna ajatus oli kokonaan kadonnut, ja jäljellä oli vain rituaali. Keksin illakseni parempaakin tekemistä.

Earth Hourille on käynyt samoin. Ensimmäisenä vuonna se toimi hyvin. Tunniksi sammutettiin kaikki valot, ja oli hienoa miettiä, millainen maailma olisi, jos energian kulutusta vähennettäisiin ja valoja sammuteltaisiin. Toinenkin vuosi vielä meni, mutta kolmantena oli jäljellä enää rituaali.

Earth Hourin voisi huoleti lopettaa ilman, että luonto alkaisi voida yhtään huonommin kuin nyt.

Tapahtumaan osallistuneet kiittelevät, että tunti kynttilän valossa on ollut tunnelmallinen. Epäilemättä on ollut, mutta en minä siihen kokemukseen Earth Houria tarvitse. Olen ollut rippikoululeireillä ja iltakirkoissa. Kotona voidaan olla kynttilän valossa muutenkin.  Alkuaan tapahtumalla on tavoiteltu kokonaan muita asioita, jotka liittyvät esimerkiksi ilmastomuutokseen.

Vaikutukset voivat olla joidenkuiden ihmisten näkökulmasta jopa kielteisiä. Lymyillään tunti hyvinä ihmisinä ja sitten voidaan taas jatkaa kuluttajana elämistä ja vaikuttamista entiseen tapaan.

Olisi aika ryhtyä käytännön tekoihin tyhjien rituaalien sijasta. Ehdotan (tosin on helppo ehdotella kun ei kuitenkaan mene missään läpi), että uusien autojen verotus nostetaan kymmenkertaisiksi, jos ne tuottavat co₂-päästöjä enemmän kuin 120 g/km. Tehdään näin ja jätetään ensi vuoden Earth Hour järjestämättä.

Siitä ei olisi kenellekään haittaa. Vai muistaako joku myöhästyneensä jostain sen takia, että auton moottori olisi ollut liian pieni?

Seuraajalukemien petollisuudesta

Epäilemättä on ihmisiä, jotka rakentavat Facebook- ja Twitter-profiilejaan siinä ajatuksessa, että seuraajia olisi saatava mahdollisimman paljon. Kohtuullisessa määrin tämä on ymmärrettävää. On turhaa tviittailla, jos seuraajia ei ole.

Petkuttamisen vaara on kuitenkin suuri, itsensä ja muiden. Sain siitä juuri hyvin konkreettisen todisteen.

Kaipasin lisää tietoa sellaisista jalkapallomaailman ilmiöistä, joista ei voi lukea Ylen tai MTV3:n sivustoilta. Helpoin keino on ruveta seuraamaan uusia Twitter-sivuja. Niinpä otin listalleni nämä: Football Memes, Football Tips, Crazy football lover, Football Transfer, Football Facts, Football Wankers.

Pian huomasin, että nämä sivut alkoivat seurata minun Twitter-tiliäni.

Olen puolileikillisesti sanonut olleeni jalkapallon huippuasiantuntija jo vuodesta 1966. Siitäkään huolimatta en jaksa uskoa, että minulla olisi näille sivustoille mitään annettavaa. Voisin tietysti raportoida paikallisen puulaakijalkapallomme tuloksista, mutta siihenkin tarkoitukseen äidinkieleni on väärä.

Rikollisten pitämät leikekirjat

Tuore uutinen Soldiers of Odinin natsisympatioista saa minut miettimään samanlaisia asioita kuin kansanedustaja Olli Immosen öklöpäivitykset: olisiko sittenkin viisainta, että typeryydet mahdollisimman pitkään vaiettaisiin kuoliaiksi.

Kysymys on mietityttänyt siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran olin tekemisissä taparikollisten kanssa, jotka pitivät leikekirjaa omiin rikoksiinsa liittyvistä lehtiuutisista.

Heille jokainen uutinen oli palkkio siitä, mitä he olivat tehneet.

Juuri nyt, juuri tässä

Vanha tuttuni tai peräti ystäväni Anniina Lehu kirjoitti tammikuussa:
Katsoin äsken elokuvaa jossa psykiatri etsi ympäri maailman syitä onnellisuuteen. Elokuva jäi kesken ja heräsin tässä äsken pieni ihminen puristaen sormea nyrkkinsä sisälle. Minun onneni on tässä. Vähän vetoisessa talossa käsi tyypin kädessä joka on rakastettavin kaikista tavanneistani.
Mutta mietin sitten muita onnellisimpi hetkiäni. Löysin itseni pakettiauton etupenkiltä pohjoisessa Ghanassa, kun aurinko laski, maisema oli henkeä salpaava, Kuski ajoi kun hullu ja siinä pelon ja onnellisuuden rajamaastossa olin vapaa ja rakastin maailmaa.
Ja koska en pidä parillisista numeroista, kolmas onnellisuus oli aavikolla Pohjois-Intiassa, Jodpur taisi olla lähin kaupunki. Kamelit köllötti vieressä, kuorsasi. Alla aavikon hiekka, yllä kaikki maailman tähdet. Päällä paita jonka omistajan tiesin ehkä odottavan minua kotona, kun seikkailuni on ohi.

Ja minä mietin, olisiko minulla jotain vastaavaa kerrottavaa. Ainakin yksi hetki tulee mieleen:

Eteläisessä Perussa tulin Arequipan kaupunkiin. Takana oli huonosti nukuttu yö auton takapenkillä, jossa joku helluntailainen saarnamies oli herätellyt minua puoli viiden aikaan aamulla. Hän esitteli Raamattua ja kyseli, tiesinkö mikä kirja se oli.

Olin selvinnyt miehestä, automatkasta ja tullut kaupunkiin.

Heitin rinkan selkääni ja aloin kävellä keskikaupunkia kohti tietämättä mitään seuraavan yön majapaikasta. Tie kulki lievään ylämäkeen, ja jalkojeni alla oli hiekkaa. Väsytti. Aurinko paistoi, oli hieman liian kuuma.

Ja juuri silloin jostain avaruuden suunnasta putosi se tunne: minulla on kaikki mitä elämältä ikinä toivon. Juuri nyt. Juuri tässä.

Viisas paheksuu menneisyyttä vain varovasti

Helpoimpia oikeassa olemisen muotoja on se, että ottaa jonkin menneisyyden ilmiön ja moittii sitä nykyajan tiedon ja arvojen pohjalta.

Paheksumisen aiheita on paljon: sotaisat ristiretket, julmat teloituskäytännöt, orjuus ja rotuerottelu, homoseksuaalisuuden tulkitseminen sairaudeksi, puhtaiden jokien pilaaminen paperitehtaiden jätevesillä ja lasten ruumiillinen kuritus. Lista on loputon ja kenen tahansa täydennettävissä.

Kyse on kulttuuri-imperialismista, kun menneiden aikojen suorituksia arvioidaan nykyajan pistetaulukoilla.

Ohessa on kuva, jossa itäsaksalainen legenda Helmut Recknagel hyppää mäkeä joskus 1950-luvulla. Se näyttää huvittavalta, mutta tulee sekin aika, jolloin tämän vuoden 2016 typeryyksille naureskellaan ja sen käytäntöjä ankarasti paheksutaan.

Marianne Alopaeuksen sanoin: "Se, minkä kaikki näkevät, on jo tavallisesti ohi. Mikä tapahtuu nyt, sitä emme vielä huomaa."

Uskontojen paremmuutta ei ratkaista vertailutesteillä

Monesti olen törmännyt kysymykseen, mistä tietää, että oma uskonto on oikea. Olen vastaillut monella tavalla, tällä kertaa näin.

Sen tietää samalla tavoin kuin äitinsä, äidinkielensä tai sen mistä olet kotoisin. Et laita kaikkia maailman äitejä järjestykseen ja valitse niistä sitä, jolla on parhaat ominaisuudet. Äidinkielesi omaksumista et aloita kuuntelemalla ääninäytteitä ja päättelemällä niistä kielen kauneutta, käyttökelpoisuutta ja opittavuutta. Sinä vain alat puhua sitä, mikä sinulle on annettu. Kun haluat tietää, mistä olet kotoisin, älä luule että vastauksen saa karttaharjoituksilla.

Ja kun äitienpäivänä kirjoitat korttiin "Maailman parhaalle äidille", et varmaan tarkoita sanoa, että kortin saaja on voittanut jonkin vertailutestin.

Omaa uskoa ei valita niin kuin Tinderistä kumppania tai Bilteman luettelosta porakoneita. Se tulee sinuun niin kuin lapsuudenmaisema. Se on sinulle lahjoitettua niin kuin isäsi ja äitisi.

Tai uskosi voi tulla sinuun niin kuin tyttö/poika löytää pojan/tytön. Yhtäkkiä hän istuu vierelläsi tai vastapäätä. Olet vain sisäisesti varma ja ainakin riittävän vakuuttunut, että hän tekee elämällesi hyvää. Vertailutestit eivät enää kiinnosta sinua, koska tiedät, että hän on siinä, ja sinun tehtäväsi on vain suostua siihen elämäntarinaan, joka sinulle on annettu. Kuljet hänen kanssaan etkä enää mieti vaihtoehtoja. Et välitä siitä, että joku on löytänyt jonkun toisen.

Usko on sen tutkimista, mikä sinulle on annettu. Jos päätät ottaa sen, olet käsittänyt väärin, sillä sen voit vain saada.

Että pääsisi heepolla

Kaikkihan me olemme niitä alakoulun ystäväkirjoja täytelleet, tai ainakin tiedämme hyvin mistä niissä on kyse. Lempiruoka? Miksi aiot tulla isona? 

Tai sitten tämä kysymys: mitä toivoisit elämältä.

Muistan naureskelleeni erään tytön vuosien takaiselle vastaukselle: "Että pääsisi heepolla."

Tieteentekijätkin ovat pohtineet aihetta omalla tavallaan. Monet oppimisen tutkijat tyrmäävät kokonaan pikkutytön idean heepolla pääsemisestä. Monet heistä sanovat päinvastoin, että oppiminen on suorastaan mahdotonta ilman ahdistusta.

Enkä minä juuri muista ketään ihmistä, joka olisi sanonut oppineensa onnistumisistaan.

Toisaalta nekin ovat mukavia välillä. Ei sitä aina jaksa vain oppia.