maanantai 27. maaliskuuta 2017

Kirjallisuudellisuus ja muita töyhtöpäisiä sanoja

Olen saanut Saarikoski-väitöskirjani pakettiin, joten voin katsella taakse ja miettiä kahden vuoden matkastani myös sen oheistapahtumia.

Tohtoritutkintoon liittyy jonkin verran oman oppiaineen ulkopuolisia opintoja. Oli luonnollista, että liitin uskonnonfilosofiaan kirjallisuustiedettä.

Opinnoista olisi selvinnyt kirjatenteillä, mutta vaihtelun vuoksi päätin istua luennoilla. Niinpä kuuntelin Helsingin yliopistossa neljä luentosarjaa. Niistä kaksi piti yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu K. Riikonen. Varsinkin hänen antiikin kirjallisuutta koskeneet luentonsa paikkasivat oleellisesti tietämykseni aukkoja ja tukivat omaa tutkimustani. Vaikutuksen teki myös Riikosen laaja yleissivistys, jota hän maustoi kuivalla, englantilaistyyppisellä huumorilla.

Sen sijaan muut kirjallisuustieteen luennot eivät vakuuttaneet. Niissä oli liian paljon näkökulmia, jotka eivät minun käsittääkseni lainkaan auta ymmärtämään kirjoja. Oli paljon töyhtöpäisiä sanoja, joiden olemassaololle en keksinyt muuta syytä kuin kirjallisuustieteilijöiden itsetunnon kohotus.

Hölmöimmäksi tunsin oloni silloin, kun kuuntelin neljännestunnin keskustelua, jossa pohdittiin, onko oikein sanoa "kirjallisuudellisuus" vai "kirjallisuuteus". Hävetti olla paikalla.
klo

3 kommenttia:

  1. Tuomas Hoffrén28. maaliskuuta 2017 klo 16.23

    Tiedä häntä tuosta sanavalinnasta, kirjallisuudellisuus on kuitenkin vakiintunus käännös Jacobsonin termille literariness. Ei ehkä komein sana; jo valmiiksi adjektiivista johdetun substantiivin perään on vain lätkäisty uusi johdin.
    Sen sijaan sillä, mitä kyseisellä käsitteellä tarkoitetaan katson olevan merkitystä kirjallisuuteen paljonkin.
    Itse tutustuin käsitteeseen Tampereen yliopiston professori Pekka Tammen johdatusluentokurssilla kirjallisuuden poetiikkaan, ja tällöin ainakin koin jotenkin ymmärtäväni, miksi tällaistakin käsitettä tarvitaan.

    VastaaPoista
  2. Arto Köykkä28. maaliskuuta 2017 klo 16.57

    Tykkään siitä, että vastataan nimellä tai edes nimimerkillä.
    Olen keskustellut käsitteestä Jyväskylän yliopiston suomen kielen emeritaprofessorin Aila Mielikäisen kanssa. Hän kirjoitti: "- Googlasin uteliaisuuttani kirjallisuudellisuus-sanan, ja se on tosiaan kirjallisuudentutkijoiden käyttämä termi. Tyypillistä kulttuuri- ja taidesanastoa siis, johon kiinnitin huomiota jo vuosia sitten. Sanaa ja sille sopivia vastineita on käsitelty Kielikellossa 1/2011 ja 2/2011, jotka löytyvät verkosta. Vika on siinä, että sanassa toistuvat samat johtimet: llinen + uus + llinen + uus. Ei voisi kuvitellakaan muita vastaavanlaisia: virallisuudellisuus, hengellisyydellisyys (tai virallisuudellinen, hengellisyydellinen). Kirjallisuudentutkimuksen termi on ilmeisesti voinut syntyä siksi, että kirjallisuus on merkitykseltään eriytynyt leksikaalistuma eli se ei tarkoita ominaisuutta, vrt. kirjallinen vs. suullinen tiedonanto : tiedonannon kirjallisuus vs. suullisuus."

    VastaaPoista
  3. Tuomas Hoffrén29. maaliskuuta 2017 klo 17.30

    Kiintoisaa kuulla, minulle tämä termi on jäänyt vain henkilökohtaisen ihmettelyn tasolle. Mainittu professori Tammi kyllä esitteli termin hieman huvittuneella äänensävyllä, sikäli kuin muistan.
    Myönnetään, että tässä makusteltuani termi kuulostaa tosiaan hölmöltä, joskin sanan kirjallisuus leksikaalistuma selittäisi sen olemassaoloa aika hyvin.
    Minua ovat aina miellyttäneen fysiikassa käytetyt termit kuten kauneus ja outous.

    VastaaPoista