Ihminen ymmärretään ennakkoluulojen pohjalta, aina 2/2

Yksi vastaus olisi heti ensimmäisten joukossa, jos pyydettäisiin arvaamaan, mikä mahtoi olla Pentti Saarikosken hylkimä elämänalue. Vain kohtalaisesti tätä kansakunnan renttuvävyä tunteva ihminen veikkaisi todennäköisesti urheilua.

Vastaus on väärä.

Saarikosken kokoelmassa Katselen Stalinin pään yli ulos mainitaan kolmiloikka ja Pertti Pousi, jonka hallussa on edelleen voimassa oleva suomenennätys, 49 vuotta sitten hypätty. Saarikoskella on huomioita myös jalkapallosta, jääkiekosta, hiihdosta ja jääpallosta. Saarikoski suunnitteli jopa kirjaa Lasse Virenistä, mutta kustantaja ei innostunut.

Saarikosken kiinnostus urheiluun on hänen persoonassaan niitä piirteitä, jotka eivät vastaa hänestä luotua mielikuvaa. Valtakunnanjuopon maineeseen on helppo yhdistää ajatus kommunismista ja kreikkalaisesta runoudesta. Huomattavasti vaikeammin siihen sopii jääpallon pelaamista koskeva rivi, joka on päässyt julkaistuun runoon saakka.

Kirjallisuustieteessä tätä ilmiötä kutsutaan käsitteellä "odotushorisontti". Kirjailijan ajatuksista luodaan käsityksiä jonkin muun kuin hänen kirjallisen tuotantonsa perusteella. Teosta luetaan toisin kuin tekijä on tarkoittanut. Filosofiassa on käytetty esiymmärryksen käsitettä. Voidaan puhua myös hermeneuttisesta kehästä eli siitä, että kokonaisuus vaikuttaa aina yksityiskohtiin ja yksityiskohdat kokonaisuuteen. 

Ihminen ymmärretään ennakkoluulojen pohjalta, aina 1/2

Ihmistä ymmärretään aina hänestä luotujen ennakkokäsitysten tai hieman rumemmin sanoen ennakkoluulojen kautta. Minulla on esimerkki viime keväältä.

Pentti Saarikoskea käsitelleen väitöskirjani nimi oli Sakeinta sumua käskettiin sanoa Jumalaksi. Otsikossa sana "Jumala" oli kirjoitettu isolla alkukirjaimella, juuri niin kuin Saarikoski sen itse kirjoitti siinä Ääneen-kokoelmassa, josta työni otsikko on lainattu.

Kun täytin väitöskirjan julkaisemiseen vaadittavan nettilomakkeen, jossa kysyttiin teoksen nimeä, sain huomata, että yliopiston nettisivuilla luki ainakin aluksi sana "Jumala" pienellä alkukirjaimella kirjoitettuna. En jaksa uskoa, että olisin itse tehnyt tässä kohdin virheen. Olen muistavinani, että täytin lomakkeen kirjoitusvirheitä välttääkseni perinteisellä kopioi ja liitä -periaatteella.

Niinpä on ajateltava, että nettisivujen päivittäjä on päätellyt, että pieni alkukirjain siinä varmaan on, eikös tämä ollut se jumalankieltäjä Saarikoski. Tai sitten hän on ajatellut, että pienellähän se jumala nykyään kirjoitetaan, ei me nyt enää eletä 1800-luvulla.

Tuollainen ison alkukirjaimen vaihtaminen pieneksi vääristää Saarikosken ajatuksen ja hänen huolellisesti rakentamansa systeemin. Työssäni on kokonainen alaluku siitä, miten Saarikoski kirjoittaa sanan "Jumala". Yleensä hän kirjoittaa siihen ison alkukirjaimen, mutta on eräitä sanoja, jotka ikään kuin saastuttavat ympäristöään ja pudottavat Jumala-sanassa olevan ison alkukirjaimen pieneksi. Kun Saarikoski liittää isäkäsitteen jumalakäsitteeseen, hän ilmeisesti omien lapsuudentraumojensa pohjalta kirjoittaa myös jumalan pienellä alkukirjaimella. Samanlainen vaikutus on myös sanoilla "pappi" tai "kirkko". Normaali valinta on kuitenkin iso kirjain, muut ovat poikkeuksia

Millin virhe kartalta suunnistettaessa voi olla kilometrin heitto maastossa.

Viisitoistavuotiaat eivät enää muista Viipuria

Monta vuotta sitten opin, ettei viisitoistavuotiaiden voi olettaa tietävän sanaa "Neuvostoliitto". Tuon ikäisille on niin ikään hämärää, sotivatko heidän esivanhempansa aikanaan punaisten vai valkoisten puolella. Taannoisessa blogiteksissäni olin juuri tästä unohduksesta iloinen, koska se kertoo sisällissodan vihanpidon loppumisesta.

Toissa viikolla osuin rippikoululaiseen, jolle Viipurin kaupunki ja sen historia olivat tuntemattomia asioita. Hänen kaverinsa eivät ihmetelleet lainkaan hänen tietämättömyyttään, vaan kertoivat hänelle tyynesti perusfaktat Viipurista. Monet muistivat Viipurin, mutta yhdelle se ei enää ollut tuttu. Kaupunki on huuhtoutumassa kansakunnan muistista.

Näin käy aikanaan tärkeinä pidetyille asioille, niillekin jotka näyttävät paraikaa olevan maailmamme ydin ja uutisten pääaihe. Psalmin sanoin: "Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää. Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois."

Voimme tallettaa loputtomiin kuvia, tekstejä ja asiakirjoja, mutta hyvin pian koittaa aika, jolloin kukaan ei jaksa niitä tutkia. Ne eivät vain kiinnosta. Lähellä on jotain tärkeämpää.

Älä enää toivota hyvää juhannusta

Ihmiseen on rakennettu kaipaus kaltaisiaan kohtaan. Kun tuttu nuorimies on löytynyt kuolleena, itseään ei voi pakottaa vaatimuksella: "Älä ajattele sitä. Siirrä vaikkapa maanantaihin. Keskity omaan juhannukseesi."

Mielessä on vain kysymyksiä: Milloin viimeksi tapasimme? Onko siitä vuosi vai kaksi? Mistä silloin puhuimmekaan? Sanoinko jotain, mikä oli lähtösanojen arvoista? Keitä ovat läheiset? Miten heillä on nyt?

Hyvän juhannuksen toivotukset tuntuvat äkkiä hieman korneilta. Älkää toivotelko, tämä meni jo pilalle.

Blogitekstien kritiikki

Aina silloin tällöin blogikirjoituksiini tule kommentteja, jossa minua kritisoidaan siitä, etten ole käsitellyt valitsemaani aihetta riittävän monipuolisesti.

Usein nämä palautteet osuvat oikeaan, mutta toisaalta ne unohtavat yhden perusasian: Blogikirjoitukset ja sanomalehtikolumnit edustavat sellaista tekstilajia, että toisin kuin kirjoissa niissä ei voi ottaa huomioon kaikkia mahdollisia näkökulmia. Ne ovat vain lohkaisuja ja näkökulmia, jotka toimivat paremminkin alustuksen aiheina kuin vastaansanomattomina totuuksina.

Tietysti voisin päättää jokaisen kirjoitukseni virkkeeseen: ”Olen kirjoittanut vain yhdestä näkökulmasta, ja asioita voi ajatella toisinkin.”

Tämä olisi kieltämättä totta, mutta samalla kovin yksitoikkoista.

Itsemurhaan voi kuolla

Rippikoululaisia kannattaa kuunnella senkin takia, että heiltä oppii. He eivät enää ole lapsia, vaan ovat siirtyneet konkreettisesta ajattelusta abstraktiin. He ymmärtävät, että Jeesuksen vaatimus anteeksiannosta seitsemänkymmentäseitsemän kertaa ei viittaa johonkin täsmälliseen lukuun vaan periaatteeseen.

Toisaalta rippikoululaisten ajattelu ei ole aivan täysin tottumusten jäykistämää niin kuin aikuisilla.
Hiljattain kuulin, kuinka rippikoululainen sanoi jonkun läheisensä kuolleen itsemurhaan.

Se oli taitavasti ajateltu, paremmin kuin olen kuullut kenenkään aikuisen ajatelleen. Jonkun viisaan tiedän sanoneen, että monien muiden sairauksien tavoin myös mielenterveyden sairaus voi johtaa kuolemaan. Mielestäni rippikoululainen sanoi asian vielä paremmin.

Itsemurhaa ei pidä vähääkään puolustella eikä ihmisiä pidä siihen millään tavoin kannustaa. Siitä huolimatta on syytä pitää mielessä, että siihenkin voi kuolla.

Sukkahousumiehet

Toissa vuonna ostin uuden polkupyörän, ja viime vuonna yritin pyöräillä. Oleelliselta osin kokemus oli epämiellyttävä.

Kun sukkahousumiehet suihkivat kapealla ajoväylällä ohi kovempaa kuin vierellä ajaneet autot, en enää tiennyt, mihin suuntaan olisi ollut viisainta horjahtaa.

Mitähän ajoneuvoluokkaa ne oikein olivat? En minä osannut laskea niitä polkupyöriksi vaikka polkupyörinä niitä vempaimia myydään.

Nopeat kilpaurheilijat kuuluvat suljetuille alueille. Ei jalkapalloakaan pelata keskellä moottoritietä.

Huippulukio 700 km Helsingistä

On totuttu ajattelemaan, että Suomen parhaita lukioita olisivat Helsingin tunnetut lukiot.

Tänä vuonna yllätti Pudasjärven lukio, joka on seitsemänsadan kilometrin kanssa Helsingistä. Turkulaisen Puolalanmäen lukio tavoin sen menestys oli poikkeuksellista. Ylioppilaskokelaista peräti neljätoista eli 32,6 prosenttia kirjoitti äidinkielestä laudaturin. Menestystä oli muissakin oppiaineissa, sillä yksi kokelas kirjoitti pitkästä matematiikasta täydet pisteet.

Kaukaa on vaikea arvioida kovin tarkkaan menestyksen syitä. Varmaankin äidinkielen opettaja on erinomainen. Jotain vaikutusta lienee myös uudella hirsirakenteisella koululla, jota on käyty ihastelemassa ulkomaita myöten. Siellä ei home kiusaa, ja oppilaat epäilemättä tuntevat, että heistä ollaan kiinnostuneita.

U2 ja Ile Kallio

Suomalaisten esiintyjien on kuulemma vaikea päästä pääesiintyjiksi edes kotimaisille festareille.

Musiikkimaailman paremmuusjärjestyksistä ja arvostuslistoista on kyllä huvittaviakin poikkeuksia.

Vuonna 1982 Ruisrockissa esiintyi aloitteleva mutta nousussa ollut irlantilaisyhtye U2. Tuolloin 22-vuotiasta Bonoa ja hänen kavereitaan oli kuuntelemassa melko vaatimaton määrä ihmisiä, noin 8000 henkeä.

Kun U2 lopetti esiintymisensä, lavalle tuli Ile Kallio ja Diesel.

Mikä vika on nuorissa miehissä?

Uutisissa puhutaan tavan takaa siviiliuhreista ja annetaan ymmärtää, että juuri he ovat erittäin suuri moraalinen ongelma. Välillä tuntuu siltä, että kaikki on melkeinpä kunnossa, jos vain vältytään siviiliuhreilta.

Keitä ovat sitten ei-siviilit? – Eivätkös vain nuoria miehiä, joista monet eivät ole valinneet sotilaaksi tulemistaan? Heidät on suorastaan pakotettu sotilaiksi, tai sitten elämänolot ovat olleet niin niukat, että muutakaan toimeentulon vaihtoehtoa ei ole ollut näkyvissä.

Nuorilla miehillä ovat vielä enimmät tärkeät asiat elämättä: vaimo, lapset, merkityksellinen työ ja vanhojen kavereiden kanssa vietetyt muistelemisen illat.

Minkä säännön mukaan juuri nuorten miesten pitäisi ensimmäisinä kuolla? Mistä tulee tämä riitti, että isät lähettävät poikansa sotaan ja että siinä ei sitten olisi mukamas mitään vikaa?

Milloin reikäleivän reikä lakkaa olemasta?

Viime kesänä kirjoitin siitä, että olemassaolo on vähintään yhtä ongelmallinen sana kuin Jumala. Vain yksinkertainen ihminen ei tätä ymmärrä.

Eilen illalla rupesin miettimään asiaa reikäleivän näkökulmasta. Onko reikäleivän reikä olemassa vai onko kyse pikemminkin olemassaolon puuttumisesta?

Entä mitä tapahtuu, kun leikkaan leivästä ohuen ohuen siivun? Onko reikä vielä silloin olemassa? Jos on, kuinka paljon leivästä on sitten leikattava, jotta reikä lakkaisi olemasta? Jos vain kolmannes on jäljellä, voidaanko yhä puhua reikäleivän reiästä?

Kun leipä on kokonaan syöty, onko myös reikä lakannut olemasta? Eihän sitä ole kukaan syönyt.