Tässä on seitsemän hyvää kirjaa

Kun kuulen kelvottoman saarnan tai julkisen puheen, alan ensimmäiseksi epäillä, että siinä on taas yksi, joka ei ole lainkaan lukenut kaunokirjallisuutta.

Hyvän kirjallisuuden lukeminen on oikeastaan ainoa keino, jonka turvin ihminen voi laajentaa elämänpiiriään muuten tavoittamattomille alueille. Voi puhkaista kuplansa, matkustaa muihin maihin ja aikakausiin ja omassa ajassaan voi päästä tutkimaan, mitä muiden ihmisten elämä on.

Ilman kaunokirjallisuutta tietää vain omansa ja läheistensä elämästä. Psykologian kirjat, johtamisen teoriat ja elämäntaidon oppaat voi korvata hyvillä romaaneilla. Niistä saa sen elämänviisauden, joka on saatavissa.

Oma taktiikkani on ollut se, että olen lukenut toisaalta klassikoita, koska niiden asemalla on aina syynsä. Toisaalta olen etsinyt vähän luettua nykykirjallisuutta. Tämän hetken listasuosikkeja luen vain satunnaisesti. Miksi ihmeessä lukisin sitä, mitä kaikki muutkin lukevat?

Heinäkuun iloksi olen valinnut muutaman kirjaehdotuksen:

Fjodor Dostojevskin Kaksoisolento: Vuonna 1846 ilmestynyt romaani ei ole hänen tunnetuimpia teoksiaan, mutta on yksi suosikeistani. Käsittääkseni se on maailman ensimmäinen romaani, jonka aiheena on identiteettivarkaus - Dostojevski oli 170 vuotta aikaansa edellä.

Pentti Saarikosken Hämärän tanssit: Minulta on kysytty, mitä Saarikoskelta kannattaisi lukea. Monesti olen sanonut, ettei välttämättä ole mitään sellaista kirjaa. Hän oli pikemminkin väläyttelijä kuin kirjojen tekijä. Viime aikoina olen vastannut että Hämärän tanssit. Sen viimeinen sivu on kauneimpia lukemiani. Myös kirjan alku on vaikuttava: "tyttö / kaunis kuin voikukka / otti minua kädestä / Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään"

Ivan Gontšarovin Oblomov: Tämä on toinen venäläinen klassikko. Kirja on viisautensa lisäksi hauska. Yllättävän harva tuntee nykyään tätä romaania, joka on jopa synnyttänyt käsitteen oblomovilaisuus. Kirja kertoo loputtomasta aikomisesta, ryhtymisestä ja rupeamisesta, mutta ei koskaan asioiden loppuun saattamisesta eikä edes niiden aloittamisesta.

Ilmari Kiannon Punainen viiva. Suomalainen klassikko, jota en ole lukenut sitten kouluaikojen. Se on kuitenkin jättänyt elämänmittaisen jäljen. En tiedä, kannattaako tällä lohduttomalla köyhyyden kuvauksella pilata kesäpäiviään, mutta toisaalta se on kenties liian painavaa tavaraa marraskuun pimeään. Lievittävänä asianhaarana on kirjan pieni koko, minun painoksessani sivuja on 169.

Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Tämä novellikokoelma niin kuin muutkin Carverin tekstit nostaa kaikki arkipäiväisyydet elämän viidenteen potenssiin. Kirjan luettuaan kiinnittää huomionsa siihen, että pois viemistä odottava roskapussi ei ole vain roskapussi, vaan vallankäytön tiivistymä, johon vetoamalla ihmiset eroavat toisistaan ja liittyvät toisiinsa.

Einar Már Guðmundssonin Beatles-manifesti. Piditkö Mikael Niemen kirjasta Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä? Jos pidit, pidät varmaan myös tästä islantilaisesta romaanista, joka Niemen kirjan tavoin kertoo siitä, kuinka rockmusiikki tuli nuorten ihmisten maailmaan. Omaa elämää kummasti avartaa se, kuinka näkee tuttujen elämänilmiöiden tapahtuvat hieman toisenlaisessa maassa.

Asko Sahlbergin Pilatus. Sahlbergin Rooman valtakuntaan ja osin myös Raamatun maailmaan sijoittuva historiallinen romaani on esimerkki siitä, kuinka kaunokirjallisuus opettaa historiaa ja saa ymmärtämään sitä uudella tavalla, kun hetken elää kirjan mukana vanhoissa tapahtumissa. Kirjan luettuani ymmärsin hieman enemmän Pilatuksesta tai ainakin siitä, millainen hän mahdollisesti oli.