Jaksoin viisi minuuttia ortodoksien vigiliaa

Tätä kirjoittaessani olen Valamossa. Huomisaamuna esitelmöin Saarikoski-seminaarissa hänen uskonnollisesta kielestään, joka on keväällä julkaistun väitöskirjani aihe.

Saarikosken hauta oli pakollinen käyntikohde. Jos siellä ei Valamon reissullaan käy, vaikutelma on sama kuin menisi ensimmäistä kertaa Pariisiin käymättä Eiffelin tornissa.

Hautausmaalle oli vaikea löytää. Luostarin opastetaulujen mukaan se olisi ollut sillan jälkeen heti vasemmalla. Todellisuudessa se oli hyvän matkaa sillan jälkeen ja oikealla puolen. Haudalla oli paljon kyniä.

Piti poiketa myös kirkon sisälle vigiliaan. Kunnioitan ortodoksisia kirkonmenoja, kuuntelen niitä välillä radiosta ja pidänkin niistä. Ymmärrän mielestäni jotain siitä, miksi ne puhuttelevat eräitä ihmisiä aivan erityisellä tavalla.

Siitä huolimatta viisi minuuttia riitti minulle. En pidä seisomasta enkä jaksa sitä, että kaksi miestä mutisee tamineissaan hämäriä välittämättä pätkääkään siitä, saavatko kirkkoon tulleet mitään selvää heidän sanoistaan. Minulle ei sovi, että vain Jumala kuulee

Ehkä ortodoksit ovat hartaampia ja syvällisempiä kristittyjä, mutta minä en voi luterilaisuudelleni mitään. Se on ihollani kuin nuotion savu.