Olisin kaivannut sähköisiä kirjoituksia

Minun aikanani ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeessa kirjoitettiin kaksi tasa-arvoista esseetä eli ainetta, joista arvosana annettiin paremman perusteella.

Ensimmäinen kirjoitukseni oli hieman rutiinimainen. Aihe ei sattunut kohdalleen, enkä ollut muutenkaan aivan vireessä. Opettajani kommentoi sitä: "Varmaan ihan hyvä, mutta käsiala on niin huonoa, ettei tätä voi mihinkään lähettää."

Todellisuudessa en usko, että hän olisi sanonut aivan noin. Kyseessä lienee oman pääni jälkikäteinen suomennos hänen silloisista ajatuksistaan. Joka tapauksessa se paljasti suurimman murheeni eli vaikealukuisen käsialan. Sen lähtökohta oli toisaalta niissä alakoulun 216 poissaolotunnissa, joiden aikana muut lapset oppivat käyttämään kynää. Toisaalta olin kirjoittanut lukiovuosina paljon, ja sen myötä käsiala oli virtaviivaistunut. Siinä oli tehoa ja voimaa. Ylioppilaslautakunnassa se varmaankin herätti arvostusta, koska siitä näki, että kynä oli viipynyt abiturientin kädessä. Vaikealukuisuus oli kuitenkin iso ongelma.

Toiseen kirjoitelmaan lähtiessä tavoitteeni olivat korkealla: kirjoittaa elämäni paras teksti elämäni selvimmällä käsialalla. Saadessani koulun liikuntasalissa otsikot eteeni tajusin, että onnistuminen oli mahdollista. Aihe osui täsmälleen.