Eniten kaipaan vanhoja aikoja sen takia, että korteista on hävinnyt tai ainakin on häviämässä ensisijainen sisältö. Tarjolla on erilaisia lintuja, talvimaisemia (ja nehän ne vasta uskoa vaativat), pukkeja ja tonttuja. Ensisijaista joulukertomusta saa oikein etsiä kaupan joulukorttitelineestä.
Kuitenkin tuo vanha kertomus syvällisyydessään on vertaansa vailla. Siinä ovat vastasyntyneen vanhemmat ja lapsi, nuo ulkosalle joutuneet. Siellä ovat lammaslaidunten duunarit, majatalon väki ja satunnaiset ohikulkijat. Ehkä verovirkailijakin on jossain. Itämaan viisaita ei vielä näy, mutta ovat tulossa. Eläimetkin kuuluvat tähän kuvaan, ja taivas tähtineen on heidän yllään. Kertomus on toisaalta äärimmäisen arkinen ja toisaalta siinä on jotain pyhää.
Jos hukataan tämä kertomus, on hukattu paljon. Juhlasta on silloin kadonnut sen ydin, eivätkä kauneimmatkaan kuoret pelasta asiaa.
Tunsin itseni kapinalliseksi, kun otin Berliinissä viime talvena oheisen valokuvan ja teetätin sen joulukortiksi. Olin ytimessä.
Olen ollut pappina kolmekymmentäseitsemän vuotta, mutta loputtomasti minua innostaa tämä kertomus Jumalan syntymästä ja ovien ulkopuolelle jäämisestä. Sankaritarinoihin on vaikea samastua, mutta tuonne majatalon ulkopihalle tunnen mahtuvani mukaan.
Aattoiltaan klo 21 yritän taas löytää aiheeseen tuoreen ja samalla perinteisen näkökulman. Jos olette silloin Pirkkalan suunnalla, tulkaa kirkkoon. Jos ette pääse, niin olkoon päällänne ja sisällänne rauha, "kaikkea ymmärrystä ylempi".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti