Antti Tuiskun Valittu kansa

Antti Tuisku on levyllään Valittu kansa tarttunut uskonnollisiin teemoihin, joita useimmat ihmiset miettivät, mutta joista harvat uskaltavat julkisesti puhua. Voidaan sanoa, että Tuisku on antanut yhdenlaiselle pohdinnalle kasvot, tai tässä tapauksessa äänen.

Niinpä minun oli käytävä Tuiskun uusimman levyn äärelle. Olen musiikkimaultani liikaa Rolling Stones, jotta Tuisku osuisi ydinhermooni, mutta joskus on hypättävä suorakulmioidensa ulkopuolelle. Siellä voi yllättyä positiivisesti. Musiikkilajin vieraudesta huolimatta levyllä oli ainakin yksi kappale, Kahvia ja pullaa, jonka päästäisiin omalle soittolistalleni. Ehkä myös Pidä tunkkis saisi olla siellä jonkin aikaa.

Tuisku laulaa siitä, kuinka "nytki sata finnii puskee ottaan". En siis kuulu Tuiskun keskeiseen kuulijakuntaan. Siitä huolimatta ymmärrän, että hän tavoittaa jotain ikäpolvensa elämänkokemuksesta. Epäilemättä joku tuntee, että hän puhuu "juuri minun elämästäni, juuri minun".


Naiivius on kevyen musiikin ominaisuus

Tuisku on mukavasti itseironinen, mutta aika usein hän horjahtaa naiiviuden puolelle. Kun kuvittelee hänen lyriikkansa paperille painettuna, ymmärtää hyvin, miksi laulujen sanat eivät juuri koskaan toimi luettuina. Ne vaativat nuotit kyytipojikseen, niin myös Tuiskulla. Tästä ei kuitenkaan pidä moittia liikaa, sillä tietty naiivius ei ole kevyessä musiikissa vika vaan ominaisuus.

Tämän vuoksi mainoslause Valitun kansan syvällisyydestä ei tee Tuiskulle oikeutta. Syvällisen elämännäkemyksen löytäminen on niin suuren ponnistelun tulos, että siihen ei pääse selaamalla nettiä eikä lauluja kuuntelemalla eikä edes tekemällä. Moni tosin sellaista luulee. Syvällisyydessään Tuiskun laulut ovat pihapelien tasoa. Jaakko Löytty sanoi kerran omasta tuotannostaan: "Nämä ovat vain lauluja, eivät sen enempää." Tämä arvio pätee myös Tuiskun Valittuun kansaan. Siitä huolimatta myös pihapeleillä on arvonsa. Kyse on vain siitä, että Valittua kansaa ei pidä nostaa sellaisiin sfääreihin, joihin sitä ei ole tarkoitettu. Se on vain kokoelma lauluja, ei sen enempää.


Jumala on Sinä

On kiinnostavaa ja miettimisen arvoista, että Tuisku laulaa Jumalasta toisessa persoonassa. Se on merkittävä avaus, kun meillä Jumalasta tavataan puhua niin kuin jostain kolmannesta ja jostain vieraasta.

Jumalakokemuksen äärelle voi päästä ainoastaan kutsumalla Jumalaa sinäksi. Tämä on juutalaisen uskonnonfilosofin Martin Buberin keskeinen idea. Hän sanoo, että Jumala on löydettävissä vain silloin, kun ihminen antautuu vuoropuheluun Sinän kanssa. Maailmasta pois katsominen ei auta Jumalan luo, eikä maailmaan tuijottaminen auta hänen luokseen. Sen sijaan on ratkaisevaa, lähteekö ihminen kohtaamaan Sinäänsä koko olemuksellaan. – Meneekö vaikeaksi? Ehkä menee, mutta Buber onkin syvällinen ajattelija, ei lauluntekijä.


Tuisku todistaa, että uskonnollisen kielen osaaminen kuuluu yleissivistykseen

Valittu kansa osoittaa, että uskonnollinen kieli ja kuvasto ovat yhä voimissaan. Tuiskun levystä ei voi sanoa mitään pätevää, jos on kiertänyt rippikoulut kaukaa, ollut vain ET:n kursseilla ja joulukirkkojen aikaan on osallistunut korvaavaan toimintaan. Tietty uskonnon osaaminen kuuluu yleissivistykseen, niin myös vitsien, kuten Pidä tunkkis osoittaa.

Jaksoin kuunnella Tuiskun levyn kahteen kertaan. Minusta ei tullut hänen faniaan, mutta tunnustan hänen kykynsä käsitellä tällaistakin aihetta. Rohkeudesta hän ansaitsee erityispisteet.

Valitun kansan jälkeen laitoin Tuomari Nurmiota soimaan. Se on enemmän minun musiikkiani, mutta sehän ei ole Antti Tuiskun vika.