Taidosta oli paljon iloa. Erityisen hauskaa oli juosta kavereiden kanssa saunan ja uimarannan väliä ja laskea, kuinka monta kertaa siinä rampattiin. Kesän ennätykset taisivat olla viidentoista hujakoilla. Mökillä ollessani tapasin aloittaa päiväni aina aamu-uinnilla.
Pari vuotta sitten sain tietää, etten osaakaan uida. Uimataidon määritelmässä vaaditaan, että syvään veteen joutumisen jälkeen on kyettävä uimaan yhtäjaksoisesti 200 metriä. Tämä ei ole vaikeaa, mutta tuosta matkasta pitäisi olla selkäuintia 50 metriä. Olen koko elämässäni uinut selkää enintään kolme metriä. Ajatus on epämiellyttävä, koska pelkään, että korviin menee vettä.
Kirkon yhteisvastuukeräyksen tunnuslauseena on oikein huutomerkin kera: "Sinä riität!" Tuo epämääräinen, ei mihinkään perustuva riittämisellä tsemppaaminen on tullut mainoslauseeksi, johon turvaudutaan, kun halutaan olla väkisin positiivisia.
Varsinainen ongelma on siinä, että juuri missään ihminen ei kuitenkaan riitä. Aina kysytään, miten voisit parantaa, työssä, koulussa ja urheilukentällä. Ei ketään kiinnosta, miten voisi pysyä edes ennallaan. Jossain kirkonmenoissa voidaan vihjata muusta mahdollisuudesta, mutta sielläkin vastalauseet ovat vaimeita. Parannuksen vaatiminen ja riittämisestä puhuminen eivät oikein rimmaa keskenään.
Kun edes 200 metriä tavallista rintauintia ei riitä. Pitäisi kääntyä selälleen silläkin uhalla, että korviin menee vettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti