Jälkisanat kuolemanpelon puutteeseen

Viime sunnuntaina oli toinen korona-ajan kolumnini Aamulehdessä. Suunnitelmani oli sama kuin edelliselläkin kerralla: En ryhtyisi kulkutautien asiantuntijaksi, koska koronaan liittyviä kirjoituksia on niin paljon, että ani harva kykenee sanomaan aiheesta mitään uutta. Niinpä puhuisin muusta kuin viruksista, mutta samalla kirjoittaisin ajatuksista, jotka ovat liikkuneet ihmisten päässä viime viikkoina.

Ainakin kuolemaa ihmiset ovat miettineet. Joka päivä kerrotaan koronaan kuolleiden määrä.

Omassa lähipiirissäni on ollut lyhyenä aikana peräti kolme traagista kuolemaa. Ensimmäinen niistä ei ehkä ole ehkä kuolemana poikkeuksellisen traaginen. Väsynyt vaeltaja niin sanotusti tuli elämänsä iltaan. Hänen tapauksessaan pysäyttävää olivat hänen lukuisat sairautensa, jotka eivät ikinä lannistaneet häntä. Toinen tapaus on kertakaikkisen murheellinen. Läheinen ihminen on kuollut iässä, joka inhimillisesti ajatellen ei ollut edes elämän puoliväli. Kolmas tapaus on julmalta tuntuva onnettomuus.

Näiden kolmen tapauksen äärellä koronasta puhuminen hieman kiusaa. Tauti on saanut kohtuuttomasti huomiota, kun ihmisiä kuolee muullakin tavoin.

Tänä poikkeusaikana olen ajatellut omaa elämääni. Tykkään edelleen elää, mutta viileästi tarkastellen en voisi valittaa elämäni jäämistä aivan tyngäksi, jos kutsu nyt kävisi. Dostojevski ei elänyt näinkään kauan.

Moniin teksteihini olen ollut tyytyväisempi kuin tämänkertaiseen. Siitä puuttui terävä kärki. Se oli enemmän ajatusten vaeltelua kuin matka ja perille pääsy. Se vain ehdotti, kyseli ja vihjaili ilman, että se olisi paljastanut varsinaista tarkoitustaan. Toisaalta tämäkin on yksi tapa kertoa asioita ja herättää ajatuksia. Yritän seuraavalla kerralla toisenlaista.

Aamulehden blogini on luettavissa täällä.