Olen kerännyt eri ikäluokkien tunnuspiirteitä. Näkökulmani on kirkollisesti painottunut.
16-vuotiaat ovat juuri käyneet rippikoulun. Kokonaisuudet ja realiteetit ovat vasta etsinnässä. Ei ole tietoa, mistä raha tulee ja minne se menee. Toisaalta juuri tämän takia heitä kannattaisi kuulla, sillä laskiko Jeesus retkiensä talousarvioita? Hän vain meni sinne, mihin vaisto tai lahjomaton oikeudentaju kehotti kulkemaan.
20-vuotiaat mitä todennäköisimmin vaihtavat asuinpaikkaa. Heitä kannattaisi kuunnella, koska heille alkaa vähitellen selvitä, että rippikoulussa mukamas käsitellyt asiat eivät välttämättä ole käsitelty loppuun saakka. Heistä pitää oppia senkin takia, että he hankkivat laitteisiinsa sovellukset, jotka ovat yleisessä seurakuntatyössä mullistavia uutuuksia kymmenen vuoden kuluttua.
30-vuotiaat eivät juuri tarvitse Jumalaa. Terveyttä piisaa, ja työmarkkinoilla on kysyntää enemmän kuin millään muulla ikäluokalla. Naisten kropassa on hedelmällisyyttä runsaasti järjellä. Itseluottamus on huipussaan, vaikka asuntolaina tappaa idealismin ja sammuttaa syvälliset keskustelut... ja tämän ikäluokan mukana ratkaistaan kirkon tulevaisuus.
40-vuotiaat ovat ehtineet pettyä elämään, ja kun ihminen pettyy siihen, hän pettyy myös Jumalaan ja kirkkoon. Ensimmäiset miehet alkavat kaljuuntua, ja naisia uhkaa menopaussi. Parinvaihto kiinnostaa. Sinnikkäästi yritetään saada elämästä vielä jotain irti, ylennys tai uusi, haastava työpaikka.
50-vuotiaat miehet koettavat sätkiä ja vaihtavat vaimoa ja/tai ostavat moottoripyörän. Naiset ovat kärttyisiä, kun huomaavat, että markkina-arvo laskee. Kai sillä on syynsä, että tämän ikäiset eivät enää kiinnosta työhönottajia. Joku voisi kuitenkin olla parhaimmillaan. Osataan käyttää laitteita. Elämänkokemusta olisi kohtalaisen paljon tai peräti sopivasti. Yhdellä jos toisella alkaa olla pientä kremppaa.
60-vuotiaat elävät vaarallista ikää. Koulukavereita alkaa kupsahdella, ja monilla ote alkaa herpaantua. Aika menee eläkettä odotellessa. Työkiireet eivät vaivaa entiseen tapaan eikä lapsia tarvitse kuskata harrastuksiin. On aikaa, ja siksi on aika ryhtyä politiikkaan tai seurakunnan päättäjäksi. Vai onko?
70-vuotiaalla voi vielä olla ymmärrystä, jos on seurannut aikaansa, mutta työelämästä vieraantuminen näkyy. Kuolema kolkuttelee lähitienoilla ja muistuttaa ettei täällä loputtomiin keikuta.
80-vuotiaissa tuttavissani ei ole kovin monta sellaista, jolle antaisin vähintäkään vastuuta yhteiskunnallisesta päätöksenteosta, seurakunnallisesta vielä vähemmän. Muisti alkaa pätkiä, ja lasten silmissä ollaan tarkkailuluokalla, että vieläkö se pärjää kotona yksin. Poikkeuksia on, ja harmillisinta on, että moni poikkeukseton luulee olevansa poikkeuksellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti