Tiesin heti mistä kirjoittaisin, kun näin että Aamulehden kolumnini osuisi itsenäisyyspäivälle. Mieleeni olivat niin syöpyneet oman isäni sanat: "Sitä nyt ei tiedä, kuka tässä on eniten isänmaata palvellut." Hän ei toitottanut noita sanojaan, hän vain mutisi niitä usein. Ne tulivat syvästä elämänkokemuksesta. Olen ymmärtänyt, että isotveljet ja heidän kaverinsa olivat liian usein lytänneet pikkuveljen ja esittäytyneet sotasankareiksi, vaikka todellisuudessa eivät niin suuria sotasankareita ehkä olleetkaan eivätkä välttämättä sen isompia kuin pikkuveli.
Toinen lähtökohtani oli niissä kahdessa siskoksessa, joista vanhempi lähti lotaksi rintamalle. Olen varma, että nuoremmasta siskosta tuo lähtö tuntui ikävältä: toinen saattoi lähteä seikkailuun, kun toinen jäi raatamaan maatalolle.
Yritin kirjoittaa niin, etten loukkaisi ketään. Ensinnäkin rintamasotilaat olivat uhreja, jotka ansaitsevat sen, että heitä kunnioitetaan. Toiseksi olen oppinut, ettei ihmisiä loukkaamalla voita mitään.
Samalla olin varma, että joku suuttuisi. Jotkut ovat omaksuneet niin tiukasti yhden totuuden, että jos vähänkin tarjoaa toista näkökulmaa, he tuntevat heti menevänsä kumoon kaikkine aatteineen ja oppeineen. Kaikesta päätellen tämänkertainen kolumnini oli niitä, jotka ovat teksteistäni enimmin herättäneet keskustelua.
Kirjoitukseni vastaanotto kertoo, millaisissa kuplissa ihmiset elävät. Toinen kupla on Facebook-sivuni ja sen seuraajat. Siellä väki on minulle myötämielistä. Joku vähän kritisoi, mutta kovin lempeästi. Useimmat ovat kiittäneet. Tässä joukossa on monia, joista tiedän, että sotaveteraanien asia on heille tärkeä, ja kuitenkin he ovat ymmärtäneet mitä haluan sanoa. Toinen kupla on leiriytynyt Aamulehden kommentointiosastolle. Siellä saan lähes yksimielisesti kylmää kyytiä.
-----
Aamulehden kolumnini on täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti