Kun perheenjäsen sairastuu tai loukkaantuu vakavasti ja joutuu äkillisesti sairaalaan, muu perhe kerääntyy hänen vuoteensa ympärille. Useita ihmisiä on potilaan luona yhtä aikaa. Pidetään huolta siitä, että vähimmilläänkin paikalla on joku. Elämä siirtyy poikkeustilaan. Nukutaan liian vähän, ja normaaleja menoja vähennetään tai ne jopa keskeytetään.
Ehkä kolmen tai neljä viikon kohdalla havahdutaan siihen, että jaksaminen loppuu. On pakko myöntää, että nyt ei juostakaan satasen aitoja, vaan keskipitkää matkaa tai peräti maratonia. Kukaan ei voi painaa loputtomiin täydellä höökillä, ja niin aletaan tehdä yhteisiä sopimuksia. Päätetään, että öitä ei enää vietetä sairaalassa ja päiväajoiksi järjestellään vuoroja. Sairastaminen jää ennen kaikkea potilaan tehtäväksi, kun taas terveiden tehtävä on tukea häntä, mutta samalla vastata siitä, että elämä jatkuu.
Pelkoon tottuu ja järkytyksiin turtuu. Ihmiset väsyvät myös sotauutisiin. Kriisin pitkittyessä herää se viisaus, ettei kannata lamaantua tapahtumista, joille ei voi mitään. Lapset on ruokittava, koululaisten on luettava läksynsä ja työnsä on tehtävä. Ukraina ansaitsee vahvan tuen, mutta vain harvoille sen auttaminen voi olla elämän ensisijainen sisältö. Rahallista tukea voi antaa niin paljon kuin sielu ja pankkitili sallivat, mutta sota ei kumoa elämän muita velvollisuuksia.
Kuukausi on kulunut, ja sotaan tottumisen huomaa uutisista. Niihin mahtuu jo muutakin, vaikka raakuudet vain yltyvät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti