Ihminen liioittelee aina omaa aikaansa. Hän uskoo sen menetysten, menestysten ja käännekohtien olevan merkittävämpiä kuin ne oikeasti ovatkaan. Kun historiaa katselee, ne kaikki eivät välttämättä ole niin poikkeuksellisia kuin omassa pienessä päässään kuvittelee.
Olen lukenut Heikki Ylikankaan kirjan Aikansa rikos. Se avaa näkymiä keskiajan maailmaan. Sen ajan rikoskäytäntöjä lukiessa paljastuu, että oikeudenkäytössä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Vaihtoehtoina olivat lähinnä oman käden oikeus ja kuolemanrangaistus. Jonkin verran määrättiin sakkoja ja korvauksia, mutta niiden tehoa haittasi ratkaisevasti perintäkeinojen niukkuus. Tuomittu jätti liian usein vain maksamatta.
Taposta ja murhasta selvisi usein sillä, että onnistui pakenemaan paikalta. Useita vuosia maanpaossa ollut tappaja saattoi kotiin palatessaan hyvinkin päästä sopimukseen omaisten kanssa kohtuullisista korvauksista, ja asiasta selvisi sillä. Murhamies saattoi päästä kunniallisiin asemiin ja oli jopa istumassa käräjiä. Varkaiden kohtalo oli tyly murhamiehiin nähden. Melko pienistäkin rikoksista joutui hirtettäväksi.
Sotaväkeen otot olivat alituinen pelon aihe. Joku surmasi mieluummin itsensä kuin lähti käymään kruunun sotia kauas Eurooppaan. Sai kuolla edes kotona. Joskus samasta talosta kutsuttiin väkeen montakin poikaa. Asialla käytiin kauppaa. Vallitsevaksi hinnaksi tuli maatalon hinta. Sen verran oltiin valmiita maksamaan siitä hyvästä, ettei joutunut kruunun sotamieheksi kaukaisille maille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti