Tiettyyn aikaan viikosta ei ole yhdentekevää, käveleekö Tampereen Aleksanterin kirkon viereisen puistikon halki ylämäkeen vai alamäkeen.
Alamäkeen kävellessä näkee vain ihmisten selät, mutta toisin päin kulkiessa vastassa ovat ruoka-apua jonottavien ihmisten kasvot. Silloin ei tiedä, miten päin asettelisi omat silmänsä.
Jo kasvojen kohtaaminen muuttaa asennoitumisen. Ihminen ei olekaan vain yhteiskunnallinen kuluerä tai tuloksen tekijä. Hän on ihminen, persoona.
Lähikuvassa menee vielä vaikeammaksi. Näkemys muuttuu, jos tuntee ihmisen nimeltä tai on joskus käynyt hänen kanssaan samaa koulua, pelannut joukkueessa tai kävellyt yhtä matkaa kotiin.
Korotetaan panoksia: Suorastaan uskonnollinen ahdistus iskee päälle, kun muistelee kirkon pihassa Kristuksen sanoja, että minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette tehneet minulle. On vaikea olla ajattelematta, olisiko meidän sunnuntailounaallemme mahdollista kattaa yksi lautanen lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti