Puolalaisen Krzysztof Kieslowskin Lyhyt elokuva tappamisesta on yksityiskohtia myöten harkittu teos. Se osuu ihmisyyden ydinkysymyksiin, vaikka sen tekemiseen ei tarvittu suuria budjetteja eikä tuotantokoneistoja.
Kieslowski halusi kuvata yhteiskunnan monopolisoimaa tappamista, ja toiseksi hän halusi sanoa, että tappaminen on aina väärin. Vihreiden suotimien avulla hän tehosti julmuuden, tylsyyden ja tyhjyyden vaikutelmaa, vaikka periaatteessa vihreä on toivon ja elämän väri.
Elokuvan päähenkilönä oleva nuorimies surmaa selittämättömästä syystä taksinkuljettajan. Tappaminen on hänen menetelmillään työlästä, ja hänen on vaikea saattaa sitä loppuun.
Murhakohtaus oli elokuvahistorian pisin, kolmetoista tai kuusitoista sekuntia pidempi kuin edellinen ennätys. Se kertoi, että tappaminen voi olla lähes ylivoimaisen vaikeaa myös murhaajalle niin kuin se on sietämätöntä rintamasotilaille, joista useimmat ampuvat tutkimusten mukaan mieluiten vihollisesta ohi. Militarismin ihannointi ja räiskintäpelit hukkaavat kaiken pimeyden.
Kiinni jäätyään elokuvan murhaaja kärsii teostaan kuolemantuomion. Lopun teloituskohtaus näyttää väkivallan uudesta näkökulmasta. Se oli Kieslowskin mukaan tuskaisen työläs tehdä, vaikka se oli vain näytelmää. Harjoitusten edetessä kaikkien polvet rupesivat pehmenemään, ohjaajan myös. Kohtausta ei kyettykään tekemään yhdessä työjaksossa, vaan hermoja oli välillä lepuutettava yön yli.
Tulipa mieleen tapaus kun olin töissä Puolustusvoimissa ja oltiin sotaharjoituksessa. Meillä oli siellä koko ajan 9mm pistooli (FN) reisikotelossa mukana. Iltaisin toisinaan oli toimintaa mutta monasti oli kohtuullisen pitkäveteistä odottelua se oleminen. Oli vielä niinkin että olin yksin päivystämässä toimipisteellä eikä sieltä tietenkään sopinut pitkälle poistua jos vaikka sattuisi tulemaan jotain. No, siinä aikani kuluksi aloin kehittämään aseenkäsittelytaitojani tekemällä tähtäys- ja laukaisuharjoittelua sekä purkamalla ja kokoamalla asetta. Jossain vaiheessa tuli sellainen ajatus mieleen että miltähän tuntuu kun on ase ohimolla. Ase oli turvallinen, meillä ei ollut panoksia mukana ja olin ties kuinka moneen kertaan purkanut ja koonnut pistoolin kyseisenä iltana. Kun lähdin nostamaan asetta, en saanut vietyä liikettä loppuun asti kun tuli stoppi. Vaikka olin täydellisen varma että ase on tyhjä eikä oikeaoppisen aseenkäsittelyn mukaan sormi ollut liipaisimella, ei se käsi vaan vienyt sitä asetta ohimolle. Siinä kohtaa totesin että kaikkea ei tarvi kokeilla, pystyn elämään aivan hyvin tuntematta ysimillisen kosketusta ohimolla.
VastaaPoistaKiitos! Puhutteleva teksti, hyvä näkökulma.
VastaaPoista