Todennäköisyysmatematiikassa voidaan päästä elämykselliselle tasolle, kun pohditaan millaisella kädellä korttipelissä voittaa ja häviää.
Vieraita kieliä opitaan parhaiten harjoittamalla niitä vieraskielisessä ympäristössä. Pallopelien säännöt tulevat aivan huomaamatta tutuiksi, kun oppilaat viedään kentälle ja annetaan pelata. Kotitaloudessa taas ei tyydytä vain opiskelemaan reseptejä ilman, että itse kokattaisiin ja sitten myös syötäisiin.
Näin se toimii kaikissa aineissa. Käytännön soveltaminen on tärkeää.
Koulussa on kuitenkin yksi oppiaine, jossa elämykselliset metodit on melkeinpä kielletty tai ainakin niitä on ratkaisevasti rajoitettu. Uskonnossa on sallittua perehtyä uskontojen historiaan ja niiden dogmeihin eli resepteihin, mutta siihen on tyydyttävä. Joku opettaja onnistuu näissäkin rajoissa olemaan kiinnostava, mutta se on vaikeaa.
Usko on sellainen mokoma, että siihen oikeasti paneutuminen edellyttää sille altistumista. Sillä tavoin se on vaarallinen laji.
Liitän tähän jälleen kerran sitaatin, joka on ruhtinas Myškinin sanoja Dostojevskin Idiootista: "Uskonnollisen tunteen olemus ei mahdu mihinkään järkeilyyn, ei mihinkään hairahduksiin eikä rikoksiin eikä mihinkään ateismiin; tässä on jotakin muuta ja tulee ikuisesti olemaan jotakin muuta; tässä on jotakin sellaista, jonka pinnalta ateismit ikuisesti liukuvat pois ja ikuisesti tulevat puhumaan muusta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti