tiistai 21. marraskuuta 2017

Ilman kirjoja jää elämänpiirinsä vangiksi

Aamulehden marraskuisen kolumnini aiheena olivat kirjat ja erityisesti kaunokirjallisuus. Alkuaan minun piti kirjoittaa aivan toisesta asiasta, mitä varten luin yhden kirjankin, mutta teksti ei vain löytänyt muotoaan. Lopulta aikaa oli vain vähän ja turvauduin kirjoihin, sillä niistä osaan kirjoittaa nopeasti.

Tekstin sävy oli lempeä, eikä se herättänyt vastaväitteitä. Kolumnin vaatimaan terävyyttä hain sillä, että julistin melkoiseksi nollaksi työnhakijan, joka ei lainkaan lue kaunokirjallisuutta, koska siitä ei muka olisi mitään hyötyä.

Facebook-sivullani jotkut yltyivät kertomaan lukemistaan kirjoista. Erityisesti lämmitti, että pari uutta ihmistä ilmoittautui kertomaan, että olen saanut heidät lukemaan Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, joita olen juuri nyt aloittamassa. Minulle tämä on kahdeksas lukukerta.


Aamulehden kolumni

Kun alan epäillä ponnistelujeni hyödyllisyyttä, palautan mieleeni, että joskus olen ollut kertomassa yhdeksäsluokkalaisille lukemisen arvoisista kirjoista. Elämässäni ei ole tämän tärkeämpiä tekemisiä. 
Suosikkejani on Hemingwayn vanha kalastaja, joka sai elämänsä suurimman saaliin, mutta kotikylän rannassa siitä oli jäljellä vain ruoto. Tärkeää on ollut kertoa Kafkan kuvaamasta Gregor Samsasta, joka oli muuttunut yön aikana suunnattomaksi syöpäläiseksi. On pitänyt mainita Juan Rulfo, vaikka tiedän, että parhaidenkaan juttujeni perusteella kukaan ei ala lukea häntä. Rulfon 300 sivun kokoinen tuotanto kuuluu ehdottomasti maailmankirjallisuuteen. Vähän leikkimielisesti olen varoittanut Volter Kilven äärimmäisestä työläydestä, että älkää vain lukeko hänen Alastaloaan; joskus varoitukset kääntyvät kuulijansa mielessä uteliaisuudeksi. 

On tärkeää puhua myös vähemmän merkittävistä kirjoista, joilla pääsee lukemisen alkuun. Stephen King saattaa toimia siinä tarkoituksessa, eivät vain Potterit. Zlatan Ibrahimovicin elämäkerta ei ole kaunokirjallisuutta, mutta siinäkin on taiteellinen ulottuvuus. Lukekaa vaikka sitä.


Työhönottoraadeissa olen ujuttanut mukaan kysymyksiä siitä, mitä kirjoja hakija on lukenut. Arvioin lähes nollaksi ihmisen, joka sanoo, ettei välitä lainkaan kaunokirjallisuudesta, koska siitä ei muka ole hyötyä. Kuinka joku voisi väittää, että Väinö Linnan romaanit eivät kertoisi todellisuudesta? 

Lukeminen on lähes ainoa ja ainakin paras keino, jonka avulla voi sukeltaa vieraisiin maailmoihin ja katsoa elämää jonkun toisen näkökulmasta. Sitä taitoa tarvitaan työssä kuin työssä. CV ei ole valmis, ellei siinä mainita jonkin luetuksi tulleen kirjan nimeä. 


Kuluneen syksyn romaaneista sopii mainita Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa. Sen aiheena on avioliitto, jossa mies yhtäkkiä sanoo halunneensa aina olla nainen. Ahavan romaanin lisäksi en tiedä toista väylää tuollaisiin kokemuksiin. Muutamilta teemaa omakohtaisesti kokeneilta tutuiltani en kehtaa kysyä.

Todellisuuden avaajia on myös indonesialaisen Eka Kurniawanin romaani Kauneus on kirous. Se kertoo väkiluvultaan maailman neljänneksi suurimmasta maasta, jonka elämästä minulla eikä varmaan monella muullakaan juuri ole käsitystä. Voin katsoa Wikipediasta valtion oleelliset tiedot, mutta ne eivät välitä mitään 264 miljoonan ihmisen elämänkokemuksesta, heidän kivuistaan ja iloistaan. 

Marraskuun lopulla on aika ottaa vuosiannos Dostojevskia. Sen avulla palautan varmimmin itsetuntoni, olenhan kuullut kolmelta ihmiseltä, että olen saanut heidät lukemaan Karamazovin veljeksiä. Jos tuohon olen kyennyt, elämäni ei ole ollut turhaa.


Kolumni Aamulehden sivulla

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti