Lapsuudenystävän kuolema

Lapsuuteni tärkein ja melkeinpä ainoa leikkikaveri oli helsinkiläinen Kimmo, jonka kanssa vietin tiiviisti neljä tai viisi kesää. Niistä viimeistä niukensi intohimoni jalkapalloon. Kimmo ei innostunut pallon potkimisesta. Kuitenkin tiesimme koko ajan, että olimme toisillemme puolet lapsuuden kesistä.

Yhdentoista iässä muutin perheeni kanssa paikkakuntaa, ja tämän muuton jälkeen näimme Kimmon kanssa vain yhden kerran. Olimme silloin jotain viidentoista vanhoja ja muistelimme vanhoja.

Sen jälkeen tyydyimme lähettämään toisillemme joulukortin. Se oli joulukorteista eniten odottamani, mutta ikinä en ajatellut, että meidän pitäisi vielä joskus tavata. Pelkäsin, että suhde ei olisi toiminut aikuisena ja että kohtaamisen tuoman pettymyksen mukana olisin menettänyt jokajouluisen iloni.

Viime jouluna korttia ei tullut. Se jäi kiusaamaan, mutta vasta eilen sukelsin nettiin tutkiakseni, mitä Kimmolle kuuluu. Niin kuin arvasin, Kimmo oli kuollut.