Helatorstai on kirkkovuoden suurista juhlista vähiten tunnettu. Olen aiemmin kirjoittanut sen syvällisestä merkityksestä, mutta tällä kertaa sanon jotain hieman sivusta.
Nooan aikainen vedenpaisumus kesti Raamatun mukaan 40 päivää, ja saman ajan Jeesus oli erämaassa ennen julkisen toimintansa alkua. Israelilaisten erämaavaellus puolestaan kesti 40 vuotta. Helatorstai taas päättää pääsiäistä seuraavan 40 päivän jakson, jonka jälkeen Kristus lakkasi ilmestymästä oppilailleen ja nousi heidän nähtensä taivaaseen.
Tämä raamatullinen tausta on vaikuttanut siihen, että ortodoksikirkossa toimitetaan 40 päivää kuoleman jälkeen erityinen muistopalvelus, panihida. Taustalla on ajatus, että tämän ajan vainaja on asuinsijoillaan jotenkin läsnä, kunnes hän siirtyy pysyvämmin kuolleiden maailmaan.
Ortodoksien liturginen käytäntö täsmää hyvin arkipäivän psykologian kanssa. Heti kuoleman jälkeen on vaikea omaksua ajatusta läheisensä lopullisesta poistumisesta. Sitä ei oikein ota tosissaan. Tulee mieleen, että hänelle pitäisi soittaa jotain asiaa, mutta sitten tajuaa, että eipä tässä soitetakaan. Vihdoin ihminen suostuu tajuamaan, että kuollut on oikeasti kuollut. Havaintojeni mukaan tämä tajuaminen ajoittuu noin neljänkymmenen päivän päähän kuolemasta. Silloin alkaa myös ihmisen suru.
Ajatus askelmallisesta kuolemasta ei ole vain kristillinen ilmiö. Näin voisi päätellä siitä, että tansanialaiset merut erottavat toisistaan ne kuolleet, jotka ovat vielä jollain tavoin läsnä ja ne jotka ovat kokonaan poissa. Heidän kielessään on kaksi sanaa kuolleille. Elävien lähellä vielä vaikuttavat ovat ”eläviä kuolleita”, kun taas etäämmälle siirtyneitä kutsutaan ilmaisulla ”kuollut kuollut”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti