Tyttö istui yksinään lukion käytävällä. Ehkä hän teki siinä tehtäviään tai räpläsi puhelinta. Ehkä hän kuunteli musiikkia kuulokkeista, tai ehkä hän vain istui. Tytöstä saattoi nähdä, että hän oli koonnut itsensä ainakin sen verran, että oli lähtenyt aamulla kouluun, mutta siinä penkillä istuessaan hän näytti oman itsensä kokoelmalta.
Pysähdyin siihen ja kysyin tavallisen kysymyksen, mitä kuuluu. Puhetta tuli nopeasti, ja vastaus oli pitkä. Sitten tuli tauko ja vihdoin loppupäätelmä, tarkkaan mietitty, niin kuin runo tai aforismi: "Tää mun elämä on muna", hän sanoi. "Sisällä ei ole mitään runkoa, joka pitäisi kasassa. Vain kuoret pitää koossa. Ja ehkä just sen takia joku luulee, että olen kova tai pinnallinen. Mutta kun muuta ei ole. On edes se kova pinta. Ilman sitä läsähtäisin tähän, keltuaiset ja kaikki."
Tyttö ei mielestäni ole varoittava esimerkki, pikemminkin arjen sankari. Joskus on otettava äärimmäiset keinot käyttöön. Onhan tuo kaikesta huolimatta jonkinlaista selviytymistä, elämän hätäratkaisu, joka antaa lisäaikaa. Ehkä joskus tulee parempi elämä ja sisälle kasvaa jonkinlainen tukirakenne.
Mitä tytölle nykyään kuuluu? – Sikäli kuin tiedän, vuosien varrella on löytynyt se tukirakenne, eikä hän ole enää vain kuorensa varassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti